että kun saa kurssista arvosanan 5 (eli parhaan), ensimmäinen ajatus on hämmentynyt pohdinta arvostelijan liian lepsusta arvosteluasteikosta? Enkö voisi vain taputella itseäni ja onnitella erinomaisen hyvistä suorituksistani, joista arvosana tuli?
Olen siis enemmän kuin tyytyväinen arvosanaani, mutta pettynyt siihen, kuinka ankara edelleenkin olen itseäni kohtaan. Ankaruus näyttää olevan jonkinlainen oletustila, josta irtirimpuileminen on pitkä ja kivinen taival.
4 comments:
Kurja, kun hyvästä arvosanasta nauttiminen jää itsensä ruoskimisen jalkoihin :/. Minä annan sinulle aplodit hyvästä suorituksesta, enkä hetkeäkään epäile ettetkö olisi oikeasti ansainnut parasta mahdollista arvosanaa :).
Samoin täältä onnittelut hienon arvosanan johdosta!
Nii-i. Tätähän mä olen yrittäny sulle selevittää mutta ku se ei mee jakeluun. Kun nyt ensin tajuaisit, että olet kyvyiltäsi VÄHINTÄÄN yhtä hyvä kuin ihmiset keskimäärin, niin sen jälkeen voisit ehkä ymmärtää senkin, ettei sun persoonassas ole mitään vikaa.
Ihan hyvin voisit lopettaa sen sisäisessä nurkassas lymyämisen, koska ihan varmasti susta tykätään ja ihan varmasti osaat. Et vain vielä osaa uskoa sitä itse.
Hehkuvainen: Kiitos :) Minusta surullisinta on se, että ensimmäinen hyvästä uutisesta mieleeni tuleva asia on itsensä väheksyminen tai ruoskinta :( vaikka siis osaisinkin sitten iloita uutisesta.
Mari: kiitos :) Pieni asiahan tämä on, mutta jo pienestäkin kannattaa iloita.
Jönöhönttinen: Itseensä on vaikea uskoa, vaikka järjellä tietäisikin asioiden olevan ihan hyvällä mallilla. Usko pois, tilanteeni on kuitenkin vuosien varrella parantunut. Nämä asiat eivät nimittäin ole (näköjään) niin nopeasti ratkaistavia. Kyllä minulle asiat hiljalleen menevät jakeluun, vaikka näennäisesti kieltäisinkin ensireaktionani jotain. Mieli kuitenkin työstää koko ajan... Kannustuksesi on ollut äärimmäisen arvokasta!
Post a Comment