Tällä viikolla romuprojektiin liittyen luovun stereoistani ja kaiuttimistani, jotka ovat taatusti käytetty loppuun. Olen sinnikkäästi käyttänyt vanhoja stereoitani pitkään ja hartaasti, vaikka olen tiennyt uusien laitteiden tarjoavan paljon paremman äänimaailman. Edes aikanaan laitteestani noussut sähkökäry ei saanut minua luopumaan stereoistani, vaikka hieman arvellen silmäilinkin stereoitani siitä lähtien.
Lopulta kuitenkin toinen kaiuttimistani vaikeni lopullisesti, ja nimenomaan siten, että vika on stereoiden päässä. Se sai minut hankkimaan uutta (mahtavat äänet!) ja työntämään vanhat, loistavasti palvelleet stereoni varastooni. Hieman haikein mielin kannoin sen nyt kierrätykseen. Heihei ja kiitos.
Pitkään palvelleeseen tuotteeseen kehittyy usein jonkinlainen tunneside, mikä on hyvä turhan shoppailun hillitsijä.
2 comments:
Minusta on harmillista, että vanhan korjauttaminen on liian kallista verrattuna uuden ostamiseen. Ei aina tarvitsisi ostaa uutta tuotetta vaan korjata olemassaolevaa, mutta se ei kannata. On aika huvittavaa, että kuluttamista pidetään toivottavana etenkin nyt, kun talous yskii. Entä jos en halua jatkuvasti uusia tavaroita? Ainahan on olemassa hienompaa ja kauniimpaa, mutta uutuudenviehätys katoaa melko pian. Emme taida kuitenkaan olla onnellisia kaikkien tavaroittemme keskellä. Kaikista parhaimmat asiat ovat ilmaisia (kuten ystävyys) :)
Kai ihmiseen on sisäärakennettuna jokin biologinen ominaisuus etsiä aina vain parempaa ja enemmän. Siksi materiaa haalitaan ja aina vain parempaa ja parempaa. Päteehän tämä sama joillakin jopa ihmissuhteisiin.
Vuosien myötä olen huomannut, että parhaimmat asiat ovat ilmaisia (ystävyys, rakkaus, luonto), mutta monet niistäkin vaativat jossain määrin taloudellista panostusta (kuten luontoon pääsemiseksi tarvitsee jonkinlaista kulkuneuvoa).
Post a Comment