Tuesday, September 29, 2009

Kohti onnellisuutta..?

Olen seurannyt Yleltä Elämä pelissä -ohjelmaa ja tehnyt siihen liittyvän onnellisuustestin. Sain tulokseksi 48/100, kun suomalaisten keskiarvo on noin 70/100, eli olen lievästi onneton. En varsinaisesti yllättynyt tuloksesta, mutta testiä oli mielenkiintoista tehdä ja tuloksia tuumia.

Voisin tähän aiheeseen liittyen kirjoittaa useammastakin mieleeni ponnahtaneesta ajatuksesta, mutta paneudun tällä kertaa yhteen ohjelmassa käsiteltyyn asiaan. Onnellisuusvalmennuksen aluksi kullekin ohjelmassa mukana oleva henkilölle määritellään kolme tavoitetta, joita tavoitella henkilöiden onnellisuuden tiellä kohti parempaa elämää. Tavoitteilla pyritään ratkaisemaan elämässä juuri sillä hetkellä olevia suurimpia möykkyjä. Mitkä siis voisivat olla minun möykkyni, tavoitteeni?

Näkisin tärkeimmäksi tavoitteekseni kaikenlaisesta jäytävästä katkeruudesta eroon pääsemisen. Näkisin nykyisen elämäntilanteeni olevan varsin otollinen katkeruuden syntymiselle, mutta kun kyseessä on pään sisäinen asia, luulisin omilla toimillani ja ajatuksillani olevan myös ratkaiseva rooli. Olen pyrkinyt jo pitkään pääsemään katkeruuden tunteideni kanssa tasapainoon, mutta toistaiseksi olen lähinnä epäonnistunut. Tuntuu ihan siltä kuin jokaista edistysaskelta seuraisi vähintään yhtä suuri takaisku, jolloin jumiudun taas lähtökuoppiin.

Ihmisiä kohtaan tuntemastani katkeruudesta on ollut vaikea päästä eroon, kun olen edelleen kokenut hylkäämisiä, aiheettomia haukkumisia ja ikävää kohtelua. Juuri kun pystyn esimerkiksi sietämään, ymmärtämään ja hyväksymään naapurianikin paremmin, niin hänellä kilahtaa päässä ja hän aiheuttaa harmia toimillaan (esimerkiksi meluamalla yöaikaan). Juuri kun töissä alan sietää vallitsevia olosuhteita sielu joustaen, niin paikan ihmissuhteissa tapahtuu jotain epäreilua tai minua (tai jotakuta toista) syrjivää. Juuri, kun innostun hetkeksi työstäni, joku vie maton jalkojeni alta ja haluaa kuoria kermat päältä. Juuri kun alan luottaa johonkuhun ihmiseen siten, että avaudun, niin hän hylkääkin minut. Tadam.

Yritän ihan älyttömän sinnikkäästi ajatella asioiden positiivisia puolia tai ymmärtää tapahtumien taustoja. Silti nämä kolaukset joka kerta katkeroittavat. Tuntuu aivan siltä kuin minun pitäisi olla loputon ymmärtämisen, joustamisen ja sopeutumisen lähde ilman lupaa tuulettaa omia tuntemuksiani.

Kai tämä on normaalia elämää, mutta taidan olla liian herkkä siihen.

Ensimmäinen tavoitteeni on siis tosi iso, joten en ole vielä edes uskaltanut ajatella kahta muuta. Olisi niin paljon tehtävää ja työstettävää.

10 comments:

pelle gudsson said...

Luin just Martti Lindquistin kirjan "Toivosta ja epätoivosta". Löysin siitä ajatuksen joka lohdutti minua : Katkeruus koostuu usein suremattomasta surusta.

trina said...

Meidän herkempien ihmisten pitäisi saada valita työkaverinsa, naapurinsa ja muut elämäämme vaikuttavat ihmiset, niin olisi paljon helpompaa :/

Oikeasti, jos kenelle, niin sinulle, soisin niitä ihania, luotettavia ja lämpimiä ihmisiä ympärillesi. Kaikkein kurjinta on kyllä se, jos joutuu pettymään ystäväksi luulemaansa ihmiseen. Silloin menee pitkäksi aikaa luottamus kehenkään. Kun se ainainen varautuneisuuskaan ja epäluuloisuuskaan ei ole pitemmän päälle hyväksi. Herkkää nahkaa on pakko suojella tai kehittää paksumpi. Pohtimista tuossa kyllä piisaa itse kullekkin.

Anonymous said...

Naapurista: oli naapuri sitten kuka tahansa ja kärsii se sitten millaisista ongelmista tahansa, niin sinulla on oikeus kotirauhaan ja yörauhaan. Jos öinen metelöinti jatkuu, valita isännöitsijälle! Ymmärtäminen ja suvaitseminen on hyvä niin kauan kun se auttaa itseä sopeutumaan oudosti/ häiritsevästi käyttäytyvään ihmiseen, mutta sitten kun ylitetään henkilökohtaisia rajoja ja rikotaan yhteisiä sääntöjä (johtui se sitten mistä tahansa), niin täytyy ruveta puolustamaan omaa oikeuttaan asua rauhassa omassa kodissaan!

t. Maria

Anonymous said...

Jatkan vielä..

Kirjoitat: "Tuntuu aivan siltä kuin minun pitäisi olla loputon ymmärtämisen, joustamisen ja sopeutumisen lähde ilman lupaa tuulettaa omia tuntemuksiani."

Vaikuttaa siltä, että olet itse omaksunt tällaisen rooliin, etkä jotenkin osaa tai uskalla olla toisin, elää omia tunteitasi ja reaktioitasi riittävästi ulospäin. Esim. suuttua kun sinua kohdellaan väärin tai itsevarmasti pitää kiinni rajoistasi ja oikeuksistasi kun niitä loukataan.

Sinun ei todellakaan tarvitse loputtomasti ymmärtää, joustaa ja sopeutua oman itsesi kustannuksella! Sinä voit myös sanoillasi ja käyttäytymiselläsi osoittaa, että "minua ei kohdella näin" ja että "tässä menee raja".

Ja mitä voi sanoa ihmisestä, joka hylkää kun toinen avautuu ja alkaa luottaa? En tietenkään tiedä yksityiskohtia, mutta ei vaikuta luottamuksesi arvoiselta se ihminen!

Anteeksi paasaus, mutta problematiikka on jossain määrin tuttua ;)

t. Maria

NeitiMistyJ said...

Hienon oivaltavaa ja itseään tutkivaa tekstiä. Joiltain osin tuttuja ajatuksia!
Tsemppiä! Nyt on kiire töihin...alkaa yövuorot tunnin päästä...plääh...
Kiitos linkistä!

Nan said...

Pelle: Kiitos herättävästä ajatuksesta. Nyt ymmärrän oman katkeruuteni lähteen. Sehän syntyy siitä, kun en ole aikanaan surenut tiettyjä ikäviä asioita, vaan antanut niiden toistua ja toistua. Katkeruus on surua siitä, kun olen edelleen antanut itseni olla uhri. Ainakin osittain näin.



Trina: herkkyys on mielestäni rikkaus, mutta myös nykymaailmassa taakka. Luulen tosin, että herkkyyden saa valjastettua vahvuudeksi, jos vain osaisi. Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että meidän herkkien pitäisi tosiaan saada valita elämisen ympäristömme ihmisineen :) Kiitos kauniista ja kannustavista sanoistasi, niillä on iso merkitys minulle. Minulla on ihmeen monta "ystävää" lähtenyt lätkimään, usein sen seurauksena, kun olen tavalla tai toisella avautunut liikaa tai sanonut avoimesti mielipiteitäni. Siksi vaikeneminen tuntuu nykyisin yhä enemmän kultaiselta, mutta oikeasti pyrin kyllä avaamaan suutani enemmän, vaikka se karkottaisikin ihmisiä. Puhumalla saan kuitenkin tuotua enemmän itseäni esille.



Maria: naapurin meuhaaminen on vähentynyt, mutta edelleen sitä tapahtuu harvakseltaan. Ongelmallinen ihminen hän on ja sikäli vaikea valittaa varsinkin, kun häiritsevä käyttäytyminen on vähentynyt. Puutun asiaan, jos siihen näyttää tarvetta ilmenevän. Nyt tuokin häiritsi tosi paljon, kun on muutakin häiritsevää elämässä meneillään, ihan kuin koko rintama olisi minua vastassa :(

Olet ihan oikeassa, että minä olen omaksunut ja syvästi sisäistänyt tietynlaisen "uhrin" roolin. En oikein osaa olla muuta, vaikka tiedostan, että pitäisi. Minulta puuttuu monia vahvoja toimintatapoja sen vuoksi, kun olen epävarma itsestäni. Niinä hetkinä, kun olen aivan varma itsestäni ja asiastani, toimin vahvasti, koska tiedän "onnistuvani". Niitä on vain harvoin. Suuttua en ole uskaltanut, kun se kokemukseni mukaan karkoittaa ihmisiä, mutta ehkä niin kuuluu tapahtua. Olenhan jo nyt niin yksinäinen, että tilanne ei voi paljon pahentua - joten miksi siis en tekisi niin kuin itselleni on parasta, eli puolustaisi itseäni? Niinpä. Jos joku ei hyväksy minua tällaisenaan, ehkä hän ei ole oikea ihminen minulle. Onhan minullekin kiukuteltu eikä se ole katkaissut välejäni ihmisiin. Kiitos ajatuksia herättäneestä paasauksestasi :) Toivottavasti olet itse saanut ratkaistua tätä liiallista joustavuuden ja sopeutumisen ongelmaa.



NeitiMistyJ: Kiitos :) Työniloa! (Jos töissä nyt iloa voi olla.)



Mukavaa viikon jatkoa teille kommetoijille, ilahdutitte minua suuresti :)

Anonymous said...

Minulla tuli ajatuksia mieleen tuosta katkeruudesta. Olen käynyt terapiassa 8 vuotta ja vuosien ajan päässäni on takonut ajatus että minussa on vika.

Yläasteella liikuin tyttöporukassa joita muut luokkalaiset hyljeksivät. Huutelua, kiusantekoa, huorittelua, ilkeämielisiä asioita kuulimme päivittäin niin tytöiltä kuin pojilta. Porukkani tytöt olivat aika rohkeita sanomaan vastaan, itse usein pysyin hiljaa..saattaa olla että heidän itsevarmuutensa ärsytti muita.

Lukioon mennessäni olin ihmisraunio, kävin jo terapiassa, välit yläasteaikaisiin ystäviini viilenivät. Parhain ystäväni ei kestänyt enää masennuskausiani ja ilottomuuttani, joten hän lopetti puhumisen minulle. Abivuotena sairastuin anoreksiaan ja suunnittelin itsemurhaa.

Vielä tänä päivänäkään en syytä kiusaamiseen tiedä. Itse olen aina ollut herkkäluontoinen ja minuun huutelut ja ne ihmiset vaikuttavat vieläkin.

Tällä kaikella haluan sanoa, että ymmärrän katkeruutesi muita ihmisiä kohtaan.
Itse olen katkera monille ihmisille, jopa vieraillekin, syyllistän muita ja itseäni. En väitä että masentumiseni syy oli pelkästään kiusaaminen, mutta katkeruus muita kohtaan syntyi juuri silloin.
Aikuisempana ihmissuhteiden luominen ja toisiin luottaminen on ollut todella vaikeaa.

En oikein tiedä mitä tällä tekstillä halusin sanoa, asiaa tästä aiheesta riittäisi loputtomiin. Kuitenkin, jos itselleni jonkin tavoitteen asettaisin, katkeruudesta pääseminen olisi minullakin työstettävänä kohteena.

T. K.

Nan said...

T.K. Kiitos tarinasi kertomisesta. Ymmärrän hyvin, että saamasi kohtelu on rikkonut sinua pahasti ja sisällesi on jämähtänyt katkeruus. Olisi varmaan minullakin tehnyt niin. Erityisesti herkälle ihmiselle tuollainen kohtelu on karmeaa.

Minua ei nuorempana kiusattu, mutta olin yksinäinen. Lukion jälkeen törmäsin ihmisiin, jotka kohtelivat minua ikävästi, hyväkseen käyttäen. Katkeruuteni saattaa olla perua näiltä ajoilta, mutta varma en ole. Yksinäisyyteni kuitenkin liittyy asiaan vahvasti.

Hyvä, että sinulla on ollut terapia tukenasi. Toivottavasti siitä on ollut edes jotain apua. Itse en oikein enää tiedä, voiko katkeruudesta koskaan täysin eroon päästäkään tai että siihen menee ainakin tolkuttoman pitkä aika, mutta kunhan nyt jotenkin saisi paremman olon itselleen tuolla saralla. Tuntuu suorastaan epänormaalilta "inhota" vieraita ihmisiä, olisi mukava suhtautua heihin toisin.

Kun en oikein tiedä, mikä katkeruuteen auttaisi. Ei omia tuntemuksiaan voi tukahduttaa, mitä siis voi tehdä? Olen ajatellut yhdeksi keinoksi muokata elämääni sellaiseen suuntaan, että en törmäisi katkeruutta aiheuttaviin tilanteisiin. Tämä on kuitenkin hyvin vaikeaa. Mitään muuta en ole keksinyt, aika surullista.

Parempaa tulevaa sinulle!

Anonymous said...

Kiitos, kun vastasit! :)

Olen kyllä itse sitä mieltä että katkeruudesta en tule irti koskaan pääsemään..Oli iso asia se että olen pystynyt myöntämään itselleni olevani katkera.

Uskon että ainakin minun kohdallani negatiiviset kokemukset ovat niin lujasti kiinni mielessä etten ikinä kykene suhtautumaan tiettyihin ihmisiin samalla tavalla. Olen mm. työssä ja vapaa-ajlla törmännyt näihin ihmisiin sattumalta, he tervehtivät, minä en. Saattaa kuulostaa lapselliselta, mutta saan siitä iloa kun voin suhtautua heihin halveksuen.

Terapiassa opin myös sen että minulla on OIKEUS olla katkera.. Siihen on sinullakin oikeus, ei ole mitään syytä miksi sinun pitäisi hyväksyä kokemasi vääryydet. Älä kuitenkaan anna katkeruuden tunteen tukahduttaa muita tunteitasi!

T.K

Nan said...

T.K: Oikeus olla katkera on mielenkiintoinen ajatus. Olen aina ajatellut, että katkeruus on pahaa, siitä pitää päästä eroon. No, onhan se pahaa, jos se saa aikaan pahaa toimintaa tai sen kääntää itseensä siten, että tekee itselleen pahaa.

Olen huomannut tuon saman, että katkeruudesta ei oikein pääse eroon, mutta sen voi kyllä saada painettua taka-alalle, jos muu elämä maittaa. Ja jos on tuntenut kokeneensa vääryyttä, niin kyllähän katkeruus on luonnollinen tunne ja tapa reagoida, eli sikäli jopa oikein. Onpas helpottavaa ajatella, että silläkin kurjalla tunteella on itse asiassa oikeus olla, kunhan sen kanssa osaa elää.

Minusta suhtautumisesi noihin tiettyihin ihmisiin on ihan täysin ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Tekisin ihan samoin. Ei kaikkea tarvitse sietää ja hyväksyä, vaikka aikaa olisikin kulunut. Kun sinulla on nyt paremat mahdollisuudet ja taidot puolustautua, se on ihan oikein. Minun mielestäni :)

Mukavaa alkavaa viikkoa!