Kahdeksasluokkalainen pitkätukkainen tyttö käveli koulutietään posket innostuksesta punoittaen: olihan repussa runsaasti työtä vaatinut valmis kirjallisuusanalyysi kirjasta, josta tyttö oli kovasti pitänyt. Tyttöä hymyilytti. Tyttö oli tehnyt työtä monena iltana, kirjoittanut ja korjannut virheitä, hionut sanamuotoja ja lauseita ja miettinyt sisältöä ja kirjan sanomaa. Lopulta analyysi oli ollut valmis ja puhtaaksikirjoitettu ystävän kirjoituskonetta lainaten. Kone oli nakuttanut edellisenä iltana myöhään, mutta valmista oli tullut. Siistiä jälkeä. Askel oli kepeä asfaltilla, kun tytön ylpeät askeleet löivät rytmikkäästi kulun tahtia.
Tyttö istui pulpettiinsa hymyillen. Äidinkielenopettaja saapui luokkaan punaiset hiuksensa heilahtaen ja todeten, että on aika kerätä kirjallisuusanalyysit. Tyttö antoi haikeasti, mutta innokkaasti omansa, ja tunsi sisällään innostuneen odotuksen tulevasta palautteesta: harvoin tyttö näin hyvin panosti kirjallisiin töihinsä, vaikka varsin hyvä koulussa olikin.
Opettajan kerättyä työt pöydälleen sekavaksi kasaksi sanoi hän punaisia hiuksiaan silmiltään pois työntäen pitävänsä työt, eli että niitä ei palauteta. Tyttö säikähti: hän nimenomaan halusi takaisin oman, koko sydämellään tehdyn työnsä! Apua! Hän harkitsematta sanoi jotain, mitä myöhemmin ei enää muistanut. Jotain epätoivoisen sävyistä se oli liittyen siihen, että työt ovat oppilaiden omia ja ne pitää palauttaa tai ainakin asiasta olisi pitänyt sanoa aikaisemmin, jotta olisi tiennyt ottaa kopion. Tyttö oikein säikähti sanomisiaan, koska harvasanaisena ja kilttinä tyttönä hän ei muistanut aiemmin moista tehneensä. Mistä sanat nyt luikahtivat, varoittamatta, vapaina? Säikähdys vei pelon ja heikon itseluottamuksen hetkeksi pois ja sanat tulivat, tulvana, hätäisenä, epätavallisena. Mitä ihmettä!
Opettaja sanoi jotain. Tyttö ei enää muista, että mitä. Opettaja sanoi lisää ja sen tyttö muistaakin. Opettaja palauttaa työt kaikille muille, mutta ei tytölle. Tyttö istuu tyrmistyneenä ja surullisena, eikä uskalla avata suutaan enää. Eihän se mielipiteen kertominen näyttänyt hyvä asia olevankaan, parempi olla hiljaa ja nöyrä. Niin kuin tyttö siitä lähtien olikin.
Kului joitain viikkoja. Lupauksensa mukaisesti opettaja palauttikin työt, mutta ei tytön työtä. Tyttö tunsi suurta surua ja nöyryytystä, vihaakin epäoikeudenmukaisesta kohtelustaan. Hän ei myöskään saanut minkäänlaista palautetta työstään, ei sanaa, ei arvosanaa. Tyttö saisi työnsä takaisin kevään viimeisenä koulupäivänä, kuului lupaus punaisten hiusten takaa.
Kevään viimeinen koulupäivä oli aurinkoinen. Todistukset jaettiin, minkä jälkeen pihalla käveli yksinäinen tyttö miettien, mitä tekisi. Hänen sisällään risteilivät monenlaiset tunteet vihasta suureen suruun, mutta ennen kaikkea epätietoisuus: mitä hänen pitäisi tehdä? Tyttö lähti aikansa odotettuaan itkien kotiin.
Syksy saapui pimenevine iltoineen ja uuden lukujärjestyksen mukainen arki palautti kesän rikkoman rytmin. Tytön pelokas olo äidinkielenopettajan kohtaamisesta vaihtui pian suureen yllätykseen: opettaja olikin vaihtunut. Ehkä tämä tästä, tyttö tuumi. Unohdan menneet ja keskityn kouluun. Silti tyttöön sattui ja hän oli aiempaakin varovaisempi. Aikuiset voivat olla arvaamattomia.
Kuukausia kului ja uusi äidinkielenopettaja ei pitänyt tytöstä. Heti alusta lähtien kohtelussa oli outo sävähdys, jonkinlainen hyljeksintä, huomiotta jättäminen. Tyttö suri, mutta nieli kaiken sisälleen. Hän ei puhunut asiasta edes ystävilleen. Mistä uusi opettaja tiesi kannustaa tytön kavereita, mutta jättää tytön ulkopuolelle?
Vuosien päästä tytöllä on vahva tarve puolustaa oikeudenmukaisuutta, itseään ja muita epäoikeudenmukaisuutta kokeneita. Ei hän riidellä halua, mutta on valmis tarvittaessa puolustautumaan ärhäkkäästi, punaisten hiusten hehku aina silloin tällöin mieleen jostain syvältä nousten. Jotain meni rikki, silloin kauan sitten.
5 comments:
Just tuollasia sairaan sadistisia ihmisiä on olemassa! Se on mun mielestä ihan käsittämätöntä, mutta usein arkipäivää (esim. töissä, tänäänkin).
Yksi inhottavimpia tunteita on joutua vastaavalla tavalla nöyryytetyksi... Se ei voi herättää mitään muuta kuin surua... ja (liian helposti sisäänpäin kääntyvää) vihaa.
Saamari että pistää vihaksi tuollainen epäreilu kohtelu!! Ja miksei tyttö voinut tukeutua vanhempiinsa ja pyytää heitä pyytämään aine takaisin :(
Mutta hyvät uutiset on, että olet nyt aikuinen ja pystyt miettimään ja analysoimaan, miksi sinusta on tullut sellainen kuin on. Ja sitä kautta ottamaan takaisin sitä, mikä sinulle kuuluu. Ja et ole etkä koskaan enää tule olemaan kenenkään armoilla kuin tuossa tilanteessa (jos tuo nyt perustuu oikeasti toteutuneeseen) olet ollut.
Sinä teit oikein, puolustit itseäsi ja omien ajatustesi ja työsi merkitystä itsellesi. Se, että ymmärtämättömästi, mielivaltaisesti ja sadistisesti käyttäytyvä aikuinen rankaisi sinua noin julmalla tavalla on surullista ja väärin, mutta aikuisena sinun ei kuitenkaan tarvitse enää alistua tällaiseen kohteluun.
t. Maria
Oikeudenmukaisuus on tärkeimpiä yksilön ja yhteiskunnan arvoista, ja koettu epäoikeudenmukaisuus saa ihmiset liikkeelle ja vaatimaan, mutta myös nitistää, painaa, saa häpeämään, saa vihaamaan, rikkoo sisältä, on sietämätöntä, sairastuttaa ja autioittaa.
Hyi mikä opettaja. Pyh.
Kiitos kivoista kommenteistanne :) Tuntuu lohduttavalta.
Ipo: minun on aina vaikea käsittää, vaikka siis kokemusta on, että tuollaisia ihmisiä oikeasti ON olemassa :( Mistä niitä sikiää ja miten :( Ikävä kuulla, että tuollaisia sadisteja kuuluu arkeesi, en käsitä, miten siedät :( Siinä minä olen päässyt vähällä, mutta nyt on ikävä kyllä selvittelyn alla, jos omaakin arkeani somistaisi tuollainen sadistikukkanen :( Ei jaksaisi!! Voimia arkeesi.
Maria: niin... näin jälkikäteen tiedän, että minun olisi pitänyt puhua asiasta jollekin, rehtorille tai vanhemmilleni, mutta ei se tuollaisena tyttösenä tullut mieleenikään... ja olisiko sitä voinut vaatiakaan, vielä lapselta. Tunsin itseni hieman syylliseksikin, kun olin ylipäätään avannut suuni (ja usein syyllinen olo tulee näin aikuisenakin, jos uskallan älähtää), vaikka tiesinkin open olevan käsittämätön julmuri. Ja siis joo, tuo on oikeasti tapahtunut ja hyvää on tosiaan se, että noin ei voi tapahtua toiste. Nyt minulla on keinot puuttua asioihin. Ehkä hankalaa on se, että en voi sietää yhtään huonoa kohtelua, joten reagoin tosi herkästi sellaiseen (esim. kropallani, unettomuudella tms). Tuollaiset tilanteet eivät kuitenkaan ole mitään helppoja.
Aamu: olet tosi oikeassa, hyvin sanottu. Oikeudenmukaisuus on mielestäni perusoikeus, yksi tärkeimmistä arvoista. Nykyään tuntuu, että sekin on jotenkin romuttunut, ihmiset ovat yhä vain julmempia toisilleen.
Hehkuvainen: nimenomaan. Onneksi lukion äidinkielenopettajani oli aivan ihana, häntä muistelen lämmöllä vieläkin, joten ammattikuntaa kohtaan minulla ei ole kaunoja. Valtavan auktoriteettiepäluuloni ja tittelikammoni luulen tosin olevan perua noilta ajoilta, olihan tuo elämäni ensimmäisiä auktoriteetteja, jotka käyttivät asemaansa väärin ja pettivät minut.
Post a Comment