Onnellisuudesta, osa 2

Pohdin hieman lisää eiliseen kirjoitukseeni liittyviä asioita. Toinen tavoitteeni onnellisuuden tiellä kirkastui minulle eilen illalla ja liittyy myös ensimmäiseenkin: minun olisi hyvä oppia ilmaisemaan itseäni enemmän, eli puhumaan, näyttämään tunteitani, tuomaan itseäni esille eli yksinkertaistettuna: olemaan oma itseni.

Minulla hyvin usein tunteet (sekä negatiiviset että positiiviset) jäävät sisälleni myllertämään, käännän ne siis sisäänpäin. Luulisin kuitenkin hyvinvointiani parantavan suuresti sen, jos tunteeni kiertäisivät, tuulettuisivat eli tulisivat ja menisivät vapasti, mahdollisimman vähän kontrolloituina (toki elämä vaatii tunteiden hallintaa, mutta minun liiallinen hallintani tekee minulle pahaa). Minä olen pelännyt nimenomaan toisten ihmisten reaktioita, hylkäämistä ja syrjintää, joten torjunta on ollut "luonnollinen" reaktio (halu kuulua laumaan). Tämä torjuminen on kuitenkin etäännyttänyt minut todellisesta itsestäni ja saanut minut näkemään liiaksi sisäänpäin, jolloin en ole enää nähnyt itseäni "ulkopäin", eli että mitä minulle on ihmisenä tapahtumassa ja minkälaisena minua pidetään.

Niinhän se on, että ihmiset pitävät minua sellaisena kuin millaisena minä pidän itseäni. Noin suunnilleen. Enhän minä esimerkiksi usko omiin kykyihini, siispä miksi joku toinen uskoisi? Kyllä epävarmuus huokuu ulospäinkin, vaikka sen yrittäisikin kapseloida sisälleen. Jos hylkää oman ainutlaatuisen persoonansa hyväksynnän tai minkä hyvänsä nimissä, niin sitten on persoonaton, nolla, nurkkaan työnnetty. Kyllä ihmisessä pitää olla jotain, mistä ottaa ote.

Menemällä tilanteisiin, puuttumalla asioiden kulkuun ja puhumalla enemmän voisin tuoda itseäni esille. Sen myötä uskoisin itsetuntonikin kasvavan, kun kokisin olevani enemmän "joku" ja "mukana", että minullakin on ajatuksia. Tässä ongelmani on ollut epävarmuuteni omista kyvyistäni, häpeä mahdollisista "vääristä" mielipiteistäni ja oletus ulkopuolisen roolistani. Mikä mielipide on kuitenkaan loppujen lopuksi väärä? Kauanko joku tuntematon ihminen mielessään myöhäilee jonkun tuntemattoman (siis minun) möläyttämiä mahdollisia älyttömyyksiä? Niinpä. Ja mitä väliä ylipäätään?

Olenhan minä näistä asioista jauhanut täälläkin moneen otteeseen, mutta edistysaskeleet ovat olleet olemattomia käytännön tasolla. Kurja mieliala vie helposti voimia ja mielenkiintoa puuttua asioihin ja silloin mieluiten vain vetäytyy suojaan. Nyt minua on (tavallaan onneksi, vaikka asia ei kiva olekaan) potkaistu eteenpäin tässä asiassa: olen joutunut puolustamaan asemaani ja reviiriäni. Jos en siis puutu eräiden asioiden kulkuun, minut työnnetään syrjään asiassa, joka koskee nimenomaan minua. Näinhän se nimittäin on, että jos työnnettäessä siirtyy suosiolla sivuun, niin se polun vie sitten joku muu.

Olen huomannut, että tällaisissa asioissa eteneminen vaatii pohtimisen ja oivalluksen lisäksi ehdottomasti tilanteita, joissa kehittää itseään. Nyt minulle on siis sellainen suotu, vaikka kyseessä onkin ei-toivottava tapahtuma. Lisäksi olen ajatellut aktiivisempaa otetta opiskeluihin liittyen, vaikka usein niissä piireissä tunnenkin itseni tyhmäksi. Näiden lisäksi pitää yrittää kehitellä vielä lisää tilanteita, joissa voisin opetella olemaan oma itseni.

Ehkäpä katkeruutenikin liittyy itseni kadottamiseen. Se voisi nimittäin olla surua menetetystä itsestäni ja kyvyttömyyden tunteita itseni uudelleen löytämisen suhteen. Ehkä, tuli vain mieleeni.