En tiedä. Järki sanoo, että asiat ovat hyvin, minulla ei ole mitään hätää. Sisälläni kuitenkin myllertää ja horjuu, minua pelottaa, hävettää ja tunnen syyllisyyttä. Välillä olen vahva, mutta välillä minua itkettää ja haluan mennä piiloon pahaa maailmaa.
Yritän aina kontrolloida itseäni ja elämääni, vaikka järjelläni tiedänkin, että kaikkea ei voi kontrolloida. Nyt kun olen vihdoin hiljalleen hyväksymässä sen, että saan olla väsynyt, olen myös päästänyt hieman irti kontrollistani, vapauttanut itseäni, antanut itseni olla väsynyt, surullinen, iloinen, milloin mitäkin.
Sisältäni on ponnahtanut esiin pieni lapsi, jolla on paha olla. On ollut paha olla kontrolloituna ja pakotettuna arkeen, joka ei miellytä. On ollut paha olla tiukan kuoren alla vailla vapautta ja luovuutta, vailla lupaa olla väsynyt ja vajavainen. Teen tuttavuutta tuon sisäisen lapseni kanssa, jota olen laiminlyönyt.
Olen yllättynyt, mitä kaikkea pääni sisällä pyöriikään, kun ajatuksilleni antaa tilaa! Olen ollut hämmentynyt, iloinen ja surullinen, mutta jotenkin niin tukossa kaiken tunne- ja ajatusmyrskyn kanssa, että en ole saanut mitään kirjoitettuakaan. Vieläkään ei teksti oikein kulje, puhumattakaan ajatuksesta. Mielessäni vain myllertää enkä tiedä, mitä minulle kuuluu. Pitää siis antaa itselleni aikaa, mutta en voi käsittää, paljonko sitä tarvitsen. Kai minä pian taas jaksan? Kai ajatukseni tästä pian selkenevät? Voi kunpa pääsisin pian eroon ainakin syyllisyyden tunteistani!
5 comments:
En ole vielä ehtinyt tutustua kunnolla blogiisi ja ajatuksiisi, joten kommenttini voi kuullostaa vähän hassulta. Odotan edelleen sitä iltaa, kun mieheni on työmatkalla ja saan lapseni ajoissa nukkumaan. Sitten alkaa minun blogiaikani...
Tartun pakosta ajatuksiisi pienestä lapsesta joka pyrkii esiin, sekä luovuudesta. Minua alkoi auttaa oman elämäni solmuissa se, että jouduin kasvokkain tosiasian kanssa, ettei huomista päivää ehkä enää tule. Läheinen ystävä menehtyi äkillisesti ja muutama muukin lähipiiristä sairastui vakavasti. Tässä iässä, kun ollaan vielä nuoria ja elämä on edessä. Ajattelin, että haluan löytää itsestäni sen lapsen, joka saa iloa uuden löytämisestä ja omin käsin tekemisestä. Aivan pienikin itse tehty juttu (omalla kohdallani lähinnä pientä askartelua, kädentöitä) tuntui valtavan suurelta voitolta. Minä tein tämän ITSE. Ja mikä tärkeintä, tein sen NYT enkä joskus "sitten kun on enemmän aikaa". Pienet asiat ovat saaneet uuden merkityksen. Tuntuu, että näkisin kaiken jotenkin ihan eri silmin kuin aiemmin. Nyt yritän hakea kaikkeen jotain uutta näkökulmaa. Oma blogini on tältä pohjalta syntynyt, alkuun enemmänkin eräänlainen työpäiväkirja, mutta nyt minulle jo paljon enemmän.
Eiköhän ole siis ihan terveellistä kehitystä, että se lapsi vihdoin pyrkii esiin, aikuisuuden jatkuvan kotrollin alta. Anna itsesi löytää se lapsi ja katso, mitä se sinulle kertoo.
Syyllisyydestä monet ovat vapautuneet turvautumalla Raamatun lupauksiin siitä, että Jeesus kantoi ristinkuolemallaan kaikkien - kaikkina aikoina eläneiden - ihmisten syyllisyyden.
Kuulostaa ehkä uskomattomalta ufo-jutulta ? Moni on silti löytänyt Jeesuksen avulla kestävän mielenrauhan, joka ei kylläkään - onneksi - tarkoita tunteettomuutta. Eikä myöskään ilottomuutta. Varmuuden vakuudeksi voit vilkaista vaikka Pelleopisto-blogiani, jonka vinkkien avulla voit vaikka leikittää sisäistä lastasi
Mirka: ikävä kuulla menetyksistäsi, olen pahoillani. Olet tosi oikeassa tuossa, että usein vasta läheisen menettäminen pysähdyttää tajuamaan, että elämä on oikeasti tässä ja nyt, ei "sitten joskus, kun on aikaa".
Olen vaatinut itseltäni ehkä liian isoja askeleita, eli että pitäisi tehdä kerralla paljon ja hienoa, antautua täysillä, joten monet luovat asiat ovat jääneet tekemättä. Olen nyt kuitenkin hiljalleen jo hieman askarrellut, eli alkuun olen päässyt. Olen tästä luovuusasiasta kirjoittanut aikaisemminkin, mutta toistan itseäni, kun tämä on ollut jotenkin niin haastava asia minulle :)
Sisäinen lapseni on tosi lukossa sisälläni, mutta se pyrkii esille. En ole vain vielä oppinut kanavoimaan sen voimaa, saati oppinut muutenkaan ilmaisemaan itseäni vapaammin. Minulla on vielä pitkä tie kuljettavana, mutta jostain on lähdettävä. En tajua, miten vasta nyt olen oivaltanut, miten rankkaa jatkuva hallinta on ja miten se tekee kuoren todellisen minäni päälle. Vapautuminen tuntuu hyvältä, vaikka eipä sitä taida kukaan muu vielä nähdä kuin minä itse :) Tutustun innolla sisäiseen lapseeni. Hän nimittäin vaikuttaa kivalta tyypiltä.
Pelle G: Uskonto on toki yksi keino. En koe varsinaisesti tätä meidän kirkkouskontoa omakseni, mutta saan kyllä mielenrauhaa uskonnon kaltaisista asioista. Ainakin tuossa syyllisyysasiassa nuo ajatukset ovat kovasti keventäviä. Pitääkin vilkaista noita mainitsemiasi vinkkejä :)
--
Kiitos kommenteistanne ja aurinkoista loppuviikkoa!
Vastauksesi tuohon pelle gudssonin kommenttiin toi minulle mieleen, että en minäkään välttämättä aina koe meidän kirkkouskontoa omakseni(vaikka kristillisen valkaumuksen omaankin). Kristilliseen ihmiskäsitykseen pohjautuvista terapiakirjallisuudesta olen kuitenkin löytänyt paljon apua. Niissä on monesti tosi hoitava, armollinen ja rakkaudellinen näkökulma. Tällaisia kirjoja on esim. Salme Blomsterilla, Tommy Hellstenillä (kirjoittaa paljon sisäisestä lapsesta) ja Tor Spiikillä. Ovat kaikki terapeutteja.
Trina: kiitos kirjailijavinkeistä! Lainasin itse asiassa juuri Tommy Hellsteniä, mutta en ole vielä ehtinyt lukea kirjaa yhtään. Olet oikeassa tuossa kristillisessä ihmiskäsityksessä: siinä on paljon hyvää ja armollista, lohduttavaa. Mielelläni luen myös terapeuttien kirjoja, niissä on paljon hyvää asiaa.
Post a Comment