Wednesday, May 26, 2010

Mielenrauhaa tavoittelemassa

En usko, että mielenrauhaa voi saavuttaa. Voi saavuttaa toki hetkiä, jolloin on rauha päässä, mutta pysyväksi olotilaksi se ei voi jäädä. Näin olen oivaltanut, kun olen nyt huomannut tavoitelleeni tuota niin epärealistista mielenrauhaksi kutsuttua olotilaa piiiitkään. Ehkä tavoittelemisen arvoista olisi mahdollisimman runsaasti mielenrauhan hetkiä, koska ne voimaannuttavat.

Olen huomannut saavuttavani mielenrauhaa liikunnalla (tai ylipäätään fyysisellä tekemisellä) ja luonnossa olemisella. Olenkin viime vuodet liikkunut mahdollisimman paljon ja tavoitellut hetkiä, jolloin pääsisin luonnon helmaan, eli olen tavoitellut mielenrauhaa. Tavallaan olen siis tehnyt oikeita asioita itseni kannalta, mutta olen kuvitellut (vähintään alitajuisesti), että voisin saavuttaa lopullisesti tilan, jossa olisi lähinnä mielenrauhaa. Se on epärealistista.

Arjestani on useimmiten mielenrauha kaukana, joten en ihmettele, että väsyn. Ajatukseni kulkevat päässäni tuhatta ja sataa, monella kaistalla samanaikaisesti, kukin huomiota kaivaten. Meno tuntuu välillä olevan kuin päiväkodin ryhmässä, jossa on vain ylivilkkaita lapsia, menoa ja meininkiä riittää. Näin aikuisena levottomuutta ei voi kuitenkaan purkaa oikein mitenkään, varsinkaan työelämässä. Pitää olla hillitty, hallittu ja antaa fiksua vaikutelmaa, vaikka haluaisi vain rallin pään sisällä rauhoittuvan, jotta olisi helpompi olla. Töissä ei voi liikkua eikä mennä luonnon helmaan. Yritän siis hallita älämölöä keskittymällä sinnikkäästi. Siispä väsyn, mikä on mielestäni vain luonnollista.

Olisi mielenkiintoista kurkata muiden ihmisten päiden sisälle, ajatuksiin. Millainen meno heillä on? Vai onko siellä järjestelmällistä ja hallittua, tasaista ja tyyntä? Onko tyyni ulkokuori merkki sisäisestä tyyneydestä vai yrityksestä hallita sekamelskaa? Onko heillä aina tasainen päänsisäinen meno vai vaihteleeko se tilanteen ja oman olon mukaan? Voivatko ajatukset kulkea aina (useimmiten) siististi ja loogisesti?

Helle sekoitti unirytmini, joten olen ollut väsynyt, mikä on lisännyt vauhtia ajatuksiini, tosin ikävä kyllä siten, että mitään järkevää ei synny lopputulokseksi. Väsyttää vain ja tekisi mieli hyppiä seinille. Tarvitsisin juuri nyt kunnon annoksen mielenrauhaa ja hyvät yöunet. Niitä siis odotellessa.

13 comments:

wind-up toy said...

Muista en tiedä, mutta ainakin meikäläisen nupissa on alati ralli menossa. Kymmeniä ajatuksia yhtä aikaa päässä, joista jokainen pomppaa aina vuorollaan enemmän esille.

Jos keskityn aivan täysillä johonkin asiaan, niin sitten se yksi on aina ylitse muiden, eivätkä muut ajatukset häiritse. Kuten olet todennut, tämä on kuluttavaa. Onneksi meillä on luonto, jonka helmaan voi palata aina uudelleen virkistymään.

Pellon pientareella said...

Tuo ajatusralli taitaa olla yksi nykyajan "sairauksista". Itse taidan kuitenkin uskoa mielenrauhaan?! Tietysti elämässä on aina vastoinkäymisiä, ongelmia, pettymyksiä ym., mutta se kuuluu asiaan. Ja tulee niitä tunteita: ärtymystä, pettymystä, raivoa, surua ym. Mutta minä koen mielenrauhan jotenkin siellä "taustalla" tai "alla" olevana pohjavirtana, jota olen saavuttanut viime vuosina, kun lopetin itseni tappavan työn, olen levännyt. Ja varsinkin viime aikoina alkaa tuntua, että sellainen mielenrauhaa mahdollistava kokonaisuus on alkanut löytyä eli psyykkinen puoli (mm. onnellisuustutkimus, kongitiivnen käyttäytymisterapia, Tolle ym. kirjat), riittävä uni, liikunta ja varsinkin terveellinen ravinto ja masennuksen melko hyvä selätys viimeisimpänä. Vielä aion ruveta joogaamaan ja meditoimaan.

Entisessä elämässäni mielenrauha oli kaukana. Vaikka tekisin kaikkea mitä nyt ja olisin entisessä työssä entisellä aivan liiallisella työmäärällä ja stressillä ja liian vähäisellä unella, en luultavasti (?)tuntisi mielenrauhaa kuin ehkä ajoittain. Eli myös olosuhteiden kai tulee olla mielenrauhaan soveliaat, vaikkeivat edes optimaaliset. Kaikki ei aina ole kivaa, työkään, mutta senkin kanssa voi - johonki pisteeseen asti - elää. Minä tulin pisteeseen, jossa en enää voinut.

Hehkuvainen said...

Hyvä että oivalsit tavoitelleesi jotain mahdotonta :). Se helpottaa heti jo asteen verran.

Täysin zen ei voi mielestäni ihminen koskaan olla, ei koko aikaa. Elämässä on kuoppia ja kivikoita, joiden kuuluukin aiheuttaa vähän väreitä. Minusta se oikea mielenrauha on sitä, etteivät pienet murheet kaada koko venettä, vaan hetken riehumisen jälkeen löytyy taas tasapaino. Luulen että tarkoitan samaa kuin Pellon pientareella; jossain syvällä pitäisi olla sellainen tyyni vesi, joka pysyy vaikka pinta kiehuisikin toisinaan.

Kyllä ne ajatukset ainakin omassa päässä surraavat toisinaan melkoisella kohinalla. Mutta yleensä kykenen kyllä keskittymään siihen mihin minun pitää keskittyä. Kun ajatukset harhailevat liikaa ja häiritsevästi, tiedän olevani liian väsynyt tai kipeä.

trina said...

Itse olen huomannut, että jos mielenrauha alkaa horjua ja liikaa ajatuksia pyöriä päässä ja levottomuus kalvaa, niin se on minulle merkki pysähtyä, yksinkertaistaa elämää, priorisoida, jättää kaikki ylimääräinen. Elämässä on erilaisia kausia, vireystasoja ja itseään pitää kuunnella, mitä nyt tarvitsen tähän hetkeen, että tasapaino pysyisi. Milloin se on toimintaa, milloin nukkumista tai muuta lepoa tai hiljentymistä (mietiskelyä tms.), milloin fyysyistä rasitusta, luonnossa liikkumista jne. Olen huomannut, että toosi pitkä, aikaa vievä kävely/vaellus/samoilu rauhoittaa ja tasoittaa ajatusmyllerrystä. Mitä pidempi, sen parempi; kiirettä ei saa olla.

Anonymous said...

"Itse olen huomannut, että jos mielenrauha alkaa horjua ja liikaa ajatuksia pyöriä päässä ja levottomuus kalvaa, niin se on minulle merkki pysähtyä"

Minulla levottomuus, jota usein seuraa lamaannus, ahdistus ja itsetuhoisuus, on ilmeinen merkki siitä, että elämässäni on ratkaisua vaativia ongelmia. Ongelmat voi jaotella esimerkiksi näin:

a) Lähiaikaan liittyvät käytännön ongelmat, joihin on löydettävä ratkaisu (pitäisi saada lasku maksettua).

b) Pitemmän ajan käytännön ongelmat (pitäisi saada järkevä työ, jota jaksaa tehdä tai pitäisi saada ystäviä, jotta jaksaisi eteenpäin tai pitäisi tehdä päätös, jatkaako parisuhteessa).

c) Elämän peruskysymyksiin liittyvät ongelmat (tarkoituksettomuuden tunne, eksistenttiaalinen ja käytännöllinen yksinäisyys).

d) Syyllisyyteen liittyvät ongelmat (pitäisikö käydä katsomassa vanhempia useammin, pitäisikö antaa omastaan heille, joilla ei ole edes päivittäistä riisiannosta).

Abstrakteja ongelmia voi mielentyöllä hetkittäin paeta, mutta käytännölliset ongelmat on joskus pakko kohdata. Aina kun ongelman kohtaaminen lähestyy, mieli kiihtyy.

Mirka said...

Kerta kaikkiaan loistavaa pohdintaa sekä tekstissäsi, että kommenteissa. Sainpas täältä taas paljon itsellenikin. Eipä taida olla minulla lisättävää, muuta kuin että ohje "jos kiihtyy liikaa, niin hidasta" kaikessa yksinkertaisuudessaan kuullostaa juuri siltä, mikä nykyihmisen, itse kunkin, olisi hyvä sisäistää, koska maailma ympärillä ei hidasta, vaan jokaisen on tehtävä se itse. Ja se ongelmilla "mässäily" tulisi ainakin itseni yrittää jotenkin katkaista. Turha ajatuksen tasolla rypemien kun ei niitä ratkaisuja yleensä selkeytä ainakaan minulle.

Roskis said...

Zeniä voi olla hetkittäin - jos niitä hetkiä on tietyn verran elämässä, se ajatusralli ei heitä ihmisparkaa pois raiteiltaan. Tämä on minun teoriani. Eli vastapainoa pitää olla. Ja tuossa olet oikeassa, ettei täydellistä, jatkuvaa tasapainoa voi saavuttaa. Hyvä, että olet sisäistänyt sen!

Ja juu, melkoista ajatusrallia täälläkin. Tiedän, että vaikutan päällepäin rauhalliselta ja coolilta (on kerrottu), mutta melske pään sisällä on välillä melkoinen! Samassa veneessä. Tsemppiä sinne!

Nan said...

Monta kommenttia! Kiitos ajatuksistanne :)



Wind-up toy: ajatusralli on väsyttävää. Erityisen väsyttävää se on silloin, kun ei saa sitä tärkeää asiaa nostettua muiden ajatusten yläpuolelle, vaan keskittyminenkin on yhtä pinnistelyä. Onneksi meillä tosiaan on luonto, ei ihme, että se virkistää, kun siellähän meidän alkukotimme on :)



Pellon pientareella: uskon myös ainakin osittain tuohon, että nykyaika kaikkine älyttömine hössötyksineen aiheuttaa ajatusrallia.

Tuo on mielenkiintoinen ajatus, että mielenrauha olisi tietynlainen pohjavirta. Olen nyt pohtinut asiaa ja siinä voi olla hyvinkin perää! Ainakin oma oloni paranee huomattavasti, kun pohjalla on rauha ja tunteet meuhkaavat ikään kuin sen päällä: eli jotenkin tajuaa sen, että ne ovat vain tunteita, luonnollisia reaktioita johonkin, ja ne tulevat ja menevät.

Tuokin on mielenkiintoista mitä sanot tuosta, että jos sitä mielenrauhaa horjuttavaa on elämässä liikaa (kuten työ), se katoaa helposti kokonaan. Näinhän minullekin kävi ja enää ei sitten riitäkään iltaisin se tunti pari "rauhaa", kun koko muu elämä on yhtä sekamelskaa. Olen saanut tästä ajatuksesta nyt kiinni, kun olen tehnyt vähemmän töitä, toisin sanoen olen tuntenut enemmän mielenrauhaa, löytänyt tasapainoa elämääni. Kunpa saisi tosiaan ne olosuhteet elämässään suunnilleen kohdilleen!



Hehkuvainen: olet mielestäni oikeassa, tuo mielenrauha tarkoittaa mm. juuri tuota, että pienet murheet eivät kaada koko venettä :) Olen pohtinut myös sitä, että ehkä huono keskittymiskyky johtuukin osittain siitä, että olisi parempi sillä hetkellä tehdä jotain ihan muuta. Eli kuten juuri sanotkin että väsyneenä pitäisi levätä, levottomana rauhoittua tai ratkaista levottomuutta aiheuttava asia yms.



Trina: mielenkiintoista! Tuohan on tosi järkevää! Yleensähän arki vaatii tiettyä toimintaa, vaikka oma vire siihen ei olisikaan juuri silloin sopiva, mikä aiheuttaa levottomuutta. Asioiden priorisoiminen ja niiden asioiden tekeminen, jotka palauttavat mielenrauhaa auttavat. Pitäisi vain saada omasta elämästä sellainen, että tuo onnistuisi :) Vaellus/retkeily on kyllä itselleni ihan paras "mielialalääke"! :)



Anonyymi: hyvä jaottelu! Ongelmathan todellakin aiheuttavat mielen kiihtymistä. Sikäli kai olisi hyvä pohtia sitäkin, mitkä ovat niitä oikeita ongelmia juuri itselle (laskun maksaminen vai väestönkasvu) eli mihin voi itse vaikuttaa ja mihin ei eli mihin kannattaa suunnata toimiaan ja mihin ei. Olen myös sitä mieltä, että ongelmia ei kannata liikaa paeta, koska vastaan ne tulevat joskus kuitenkin. Niihin ei myöskään kannata takertua, mutta se on tietysti vaikea toteuttaa, jos on takertuvainen mieli...



Mirka: olet tosi oikeassa ajatuksissasi! Eli maailma ei hidastu, siis pitää osata itse hidastaa - kyllä, ehdottomasti. Vielä kun tuon oppisi vielä paremmin! :) Minä ainakin "mässäilen" ongelmillani ihan liikaa, se pitäisi kyllä lopettaa. Ongelman käsittelylle on hyvä antaa oma aikansa ja sitten ratkaista se, mutta ei tehdä niin kuin minä, eli märehtiä iäisyyden ja vielä jahkailla ratkaisun kanssa. Ei hyvä.



Roskis: kiitos :) Täydellisyyteen ei tosiaan kannata pyrkiä, kun sitä ei ole, on hienoa oivaltaa tämä. Luulen, että kullakin on oma "tasapainon taso" tuon mielenrauhan kanssa: toiset kestävät hälyä enemmän kuin toiset. Minä kestän näköjään aika vähän ja sen kanssa on elettävä. Tsemppiä sinullekin ajatusrallisi kanssa! :)

Anonymous said...

"Sikäli kai olisi hyvä pohtia sitäkin, mihin voi itse vaikuttaa ja mihin ei - - Olen myös sitä mieltä, että ongelmia ei kannata liikaa paeta, koska vastaan ne tulevat joskus kuitenkin."

Harvoihin ongelmiin voi itse vaikuttaa. Ennen ongelmiin ajautumista ihminen yleensä käy lukemattomia kertoja läpi erilaisia ratkaisumalleja. Kun ne eivät tuota tulosta, niin kierre on valmis.

Ulkpuolisen on aina helppo ohjeistaa, kuinka ongelmaisen tulee toimia, koska usein ongelmien ratkaisut ovat hyvin yksinkertaisia. Pulma vain on siinä, ettei ongelmainen välttämättä pysty käyttämään yksinkertaisiakaan keinoja. Avain ongelmasolmun ratkaisuun ei olekaan logiikka ja järki vaan tunteet.

Ongelmien pakenemisesta olen eri mieltä. Kun sen taidon oppii, niin elämänlaatu paranee merkittävästi. Kaikki tuntemani huolettomat ihmiset ovat mestarillisia ongelmien pakenijoita. He eivät kanna erityisemmin vastuuta ja hoitavat asiansa viime tingassa jos ollenkaan. Juuri tähän murehtimattomuuteen ja luottamukseen heidän huoleton elämänsä perustuukin.

Oletko koskaan tavannut ongelmakeskeistä ihmistä, joka olisi saanut ratkaistua ongelmansa? Minä en. Ongelmat voi unohtaa, mutta eroon niistä ei pääse.

Ongelmat ovat vähän kuin unen saannin vaikeus. Jos ei nukahda ja alkaa sängyssä miettiä, miksi ei nukahda ja oikein yrittämällä yrittää saada unen päästä kiinni, niin uni ei varmasti tule. Kun sen sijaan nousee ylös, puuhaa muuta ja unohtaa nukahtamisvaikeudet, niin uni saattaa yllättäen tullakin.

Anonymous said...

Sen verran vielä ongelmien ratkomisesta, että minusta oma blogisi on hyvä esimerkki tietoisesta, ratkaisukeskeisestä lähestymistavasta ongelmiin. Ovatko ongelmasi kuitenkaan ratkenneet?

Sillä aikaa kun sinä olet pyöritellyt päätäsi ja mietiskellyt ongelmiasi ja ratkaisuja niihin, niin joku huolettomampi veikko olisi sanonut itsensä jo neljään kertaan työstään irti, matkustellut maailmalla, kokeillut asumista korpimökissä, ostanut vuohen ja pistänyt sen lihoiksi, sammunut viehkeän ja vaarallisen naisen viereltä intohimoisen yön jälkeen, huijannut itselleen monenlaisia tukia yhteiskunnalta ja päätynyt lopuksi rakentamaan kattoa Queenslandiin ilman verokorttia.

Ei ole tämä fiktiivisen veikonkaan elämä ollut huoletonta, mutta se on ollut vaihtelevaa ja suht stressitöntä.

Ja tämä ei ollut moitteeksi. Olen itsekin ongelmia ratkova ihminen ja lopen kyllästynyt siihen, koska se on niin pirun tuloksetonta. Ratkaisu elämään on eläminen eikä elämän torjuminen.

Nan said...

Anonyymi: onhan sekin eräänlaista ongelmien käsittelyä, että ei mieti niitä turhaan ja hoitaa ne sitten jotenkin, kun ne pakollisiksi tulevat. Eli ei murehdi turhia, vaan keskittyy hetkeen ja elämiseen.

Ei ongelmia pelkästään tunteilla ratkota, vaan kyllä siihen muutakin tarvitaan, sitä järkeä ja logiikkaakin. Minusta se on nimenomaan kokonaisuus, josta on hyvä lähteä liikkeelle. Ja olen tavannut ongelmansa ratkoneita ihmisiä. Heillä ongelmat ovat ratkenneet (tässäkään ei ole on-off tilannetta, vaan ongelmat voivat ratketa riittävästikin), kun he ovat lakanneet hoitamasta seurauksia ja keskittyneet enemmän syihin ja kokonaisuuksiin.

Ongelmani eivät ole ratkenneet, mutta niiden ratkeaminen on edennyt. Ei tällaiset asiat välttämättä hetkessä tapahdu, vaan se vaatii aikaa ja työstämistä, oivaltamista. Ei ne ongelmat ainakaan niissä makaamalla ratkea, vaan kyllä niiden eteen jotain täytyy tehdä, tekoja, toimintaa. Ja ennen kaikkea elää. Ylettömästä pohtimisesta ei ole mitään hyötyä, jos se ei heijastu toimintojen tasolle.

Anonymous said...

"Ongelmani eivät ole ratkenneet, mutta niiden ratkeaminen on edennyt. Ei tällaiset asiat välttämättä hetkessä tapahdu, vaan se vaatii aikaa ja työstämistä, oivaltamista."

Sitä kutsutaan vanhenemiseksi. Ihmiset ovat vähemmän stressaantuneita ja tyytyväisempiä elämäänsä viisikymppisinä kuin kaksi- tai kolmikymppisinä. Tämä tulos on ja pysyy tutkimuksesta toiseen.

Vähintään osittainen syy vanhenemisen myötä lisääntyvään tyytyväisyyteen lienee se, että kokemuksen myötä ihmiset lakkaavat pelkäämästä ongelmiaan. He oppivat hyväksymään ne sen sijaan että yrittäisivät päästä niistä eroon. Seurauksena on parempi itsetunto, lisääntynyt rohkeus elää omalla persoonallaan ja tästä kaikesta seurannut kyky toimia ja tehdä tyydyttäviä valintoja.

Kun ongelmia yrittää ratkoa, keskittyy kaikki energia ja huomio ongelmiin. Kun katsoo ongelmiin, näkee ongelmia. Loppujen lopuksi käy helposti niin, ettei suurin uhka omalle hyvinvoinnille olekaan ongelmat itsessään vaan asennoituminen ongelmiin. Siksi on tärkeää hyväksyä se, ettei ongelmia voi ratkaista. Monissa terapiasuuntauksissa kulkeekin tämän tapainen ajatus: "As master I cannot make them go away, I cannot change them, I cannot ignore them. What I can do is to let them be."

Omassa päin peppua nyrjähtäneessä elämässäni olen huomannut, että kaikki aidot, eteenpäin vievät ratkaisuni lähtevät rentoudesta. Kun olen huoleton, pystyn suunnittelemaan tulevaisuutta ja oppimaan ja tekemään ja luottamaan kykyyni selviytyä ja sitoutumaan. Mutta kun minua ahdistaa ja keskityn ahdistukseeni ja yritän ratkaista sen, toimintakykyni romahtaa tyystin, muutun itsetuhoiseksi, menetän toivoni enkä pysty tekemään mitään rakentavaa sisäisesti tai ulkoisesti.

Kenties ongelmakeskeistä lähestymistä voisi verrata parisuhteeseen, jossa palataan yhä uudestaan vanhaan ikävään. Tällainen vanhojen kaivelu ei auta suhdetta eteenpäin vaan nakertaa sen perustaa.

Kaikissa parisuhteissa riidellään, loukataan, loukkaannutaan, mökötetään, epäillään ja syytellään. Nykyinen läpiterapisoitunut kulttuurimme tietenkin ohjaa tällaiset täysin normaalisti käyttäytyvät ihmiset perheterapiaan. Joskus se voikin olla paikallaan, mutta usein paljon vaivattomampi ja toimivampi ratkaisu on yksinkertaisesti unohtaa ja jatkaa eteenpäin. Kyllä niiden huonojen hetkien jälkeen tulee hyviäkin.

Omassa elämässäni olen jo vuosien ajan rakentanut pääni sisään ongelmaisen identiteettiä. Nyt olen kuitenkin vähitellen alkanut ymmärtää, että oikeastaan minulla olisi kaikki välineet selviytyä elämässä, kunhan vain hyväksyisin elämäni vajavaisuuden, uskaltaisin hyödyntää sen mahdollisuudet ja luopuisin narsistisesta oman pääni sisään tuijottelusta. Ehkä sinä löydät ratkaisun ongelmiisi niiden jatkuvasta pyörittelystä, mutta minua se ei ole auttanut.

Nan said...

Anonyymi: uskon, että tuo keski-iän tyytyväisyys liittyy myös itsensä tuntemiseen: nuorempana itseään vielä hakee ja ihmettelee, mutta myöhemmin huomaakin, että "tässä ollaan ja tällaisena, jos keskittyisi vaikka elämään!" Itsetuntokin voi tosiaan parantua ja sitä kautta (ja elämänkokemuksen) ongelmatkin suhteutuu ja jakautuu selvemmin niihin, jotka voivat ratketa ja niihin, jotka eivät voi.

Kirjoitat tosi hyvin ongelmista, niiden ratkaisuista ja ongelmakeskeisyydestä. On iso "ongelma", jos elämästä tulee ongelmakeskeinen. Tarkoitan siis sitä, että vaikka jossain määrin ongelmien ratkominen on ok, taitaa kuitenkin olla väliä myös sillä, miten niitä ratkoo. Jos tuijottaa ongelmaa, siinähän se nököttää silmien edessä, jos "luo" itsestään ongelmaisen, on ongelmainen ihminen, mutta jos elää ongelman yli, se vajoaa muiden asioiden joukkoon.

Eläminen, sehän se juttu oli! :) Elämä kannattaisi rakentaa vahvuuksiensa varaan - luulisin - koska se auttaa itsetunnon vahvistamisessa, mikä taas aiheuttaa positiivista kierrettä muissakin asioissa. Vanhojen asioiden kaivelussa en tosiaan näe mitään mieltä. Elämä on nyt.