Tuesday, September 11, 2007

Epärehellisyyttä

Täytyy tunnustaa, että olen ollut epärehellinen - itselleni. Olen hokenut viime kuukaudet, että en tarvitse parisuhdetta, en edes kaipaa sitä, pärjään loistavasti itsekseni ja yksin on parempikin, kun ei ole parisuhteen tuomia "ongelmia". Nyt olen alkanut kuitenkin miettiä, että onko ajatukseni olleet minun todellisia, rehellisiä toiveitani vai olenko vain valehdellut itselleni suojatakseni itseäni yksinolon tuomalta pahalta ololta?

Nyt tuntuu siltä, että olen valehdellut. Minun täytyy tunnustaa, että kaipaan parisuhdetta. Kaipaan kosketusta, toisen läheisyyttä, lämmintä syliä, johon käpertyä. Kaipaan toisen käden kosketusta hiuksissani ja katsetta, joka sulattaa sydämeni. Kaipaan keskusteluja, jotka saavat minut tuntemaan läheisyyttä toisen kanssa. Kaipaan yhteisiä nauruja ja itkuja. Kaipaan sitä, että voin sanoa jollekin päivän lopuksi "hyvää yötä" ja nukahtaa onnellinen hymy huulillani.

Tunnen itseni tosi heikoksi, koska kaipaan. Minunhan pitäisi olla vahva, itsenäinen, pärjäävä nainen. Toisaalta, eikö rehellisyys (itselleni ja toisille) ole sitä todellista vahvuutta ja valehtelu heikkoutta? Olen surullinen.

4 comments:

Ipi said...

Opettele olemaan heikko. En tiedä miten se tapahtuu, mutta näin minuakin on ohjeistettu.
Liian usein masennus on synonyymi vahvuuteen sairastumiselle.
Toiset ovat oppineet, ettei aina tarvitse voida-pystyä-kyetä, aina ei ole pakko olla vahva. Me jotka emme ole sitä vielä oivaltaneet, sairastumme masennukseen tai voimme muuten pahoin. Kuulemma.

Nan said...

Olet ihan oikeassa. Olen sairastunut vahvuuteen, olen tiennyt sen jo jonkin aikaa.

Yksinäisyys "opettaa" tehokkaasti olemaan vahva: kun on oikeasti yksin ja ei ole ketään, keneltä pyytää apua, on pakko pärjätä yksin. Silloin se vahvuus kasvaa osaksi itseä. Miten silloin pystyy luottamaan toisiin ja pyytämään apua? Ei ainakaan helposti.

Eli yritän ensin tehdä elämästäni vähemmän yksinäistä... ehkä sitten joskus opin myös sen, että heikkoutensakin voi myöntää.

Tess said...

Ihminen, joka kykenee rehellisesti myöntämään, että kaipaa toista ihmistä rinnalleen on oikeasti se vahva ihminen. Vahvuutta on se, että uskaltaa olla sellainen ihminen kuin itsestä tuntuu hyvältä.

Ihminen rakentaa kuoren ollakseen vahva toisten silmissä. Tuo vääränlainen vahvuus rakentaa suojamuurin ihmisten välille ja estää aidon kanssakäymisen. Kuori on aina kuori.

Useasti sen kuoren alla elää surullinen ihminen, koska hän on yksin. Vain kuorta raottamalla voi päästää toiset ihmiset aidosti lähelleen ja se vaatii sitä, että uskaltaa oikeasti myöntää kaipaavansa toisia ihmisiä elämäänsä. Että uskaltaa olla oma todellinen itsensä.

Ei siinä mitään häpeällistä tai väärää ole.

Nuo sinun kirjoittamasi ajatukset ovat hyvin tuttuja. Kovasti teen edelleenkin töitä oman vääränlaisen vahvuuteni kanssa. Minulla se vahvuus vain ilmenee ehkä hieman toisella tavalla.

Aurinkoisia syyspäiviä sinulle :)

Nan said...

Kiitos Tess kommentistasi :)

Olen tuota kuorta rakentanut ympärilleni niin pitkään kuin jaksan muistaa... Huonojen kokemusten jälkeen koin tarvitsevani sitä. Ehkä se olikin sillä hetkellä ihan tarpeellinen, mutta nyt se vain rajoittaa elämässäni etenemistä.

Olen tosi surullinen. Minun on niin vaikeaa kohdata ihmiset aitona itsenäni. Minun on vaikeaa avautua. Nämä ovat asioita, joiden vuoksi minun on vaikea edetä.

Täytyy kai muistaa, että se mikä on pitkän ajan kuluessa syntynyt vaatii myös pitkän ajan poistuakseen...

On lohdullista kuulla, että ei ole ongelmiensa kanssa yksin.

Aurinkoisia syyspäiviä sinulle Tess, sekä Ipille ja muille myös :)