Parisuhteen "yksinkertaisuutta"

Minusta parisuhteilu on kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Ensin pitäisi löytää sopiva kumppani (ihan kamalan vaikeaa), käydä läpi ihastumisvaihe (rasittavaa murehtimista ja poukkoilua), tutustua (stressata, että sovitaanko sittenkään yhteen), rakastua (toivottavasti), rakentaa toimiva suhde (työlästä) ja sitten ylläpitää sitä (työlästä). Joskus ihmettelen, että miten edes kuvittelen jaksavani ryhtyä moiseen.

En ymmärrä, miten joillakin nuo jutut vain "menevät jotenkin". Seurustelukumppaniksi näyttää kelpaavan "joku kiva", joka sattuu vastaan tulemaan. Toki tuo "joku kiva" tuntuu "siltä oikealta", koska mieli on asennoitunut löytämään "sen oikean" jostain. Koska toinen "tuntuu" "siltä oikealta", asiaa ei kuitenkaan pohdita sen enempää, vaan annetaan asioiden edetä "omalla painollaan", koska kyllähän tunteet ovat "oikeassa".

Toisilla treffeillä harrastetaan vaakamamboa, sen jälkeen jo sitten seurustellaankin, muutaman kuukauden päästä muutetaan söpöön rivitaloasuntoon, ostetaan kiiltävät astiastot ja vaihdetaan tapetit ja matot sisustukseen sopivaksi. Pian vietetään perinteiset kesähäät morsiamenryöstöineen, vuoden-parin päästä saatetaan maailmaan ilolla jälkeläisiä ja sitten vain elellään normaalia arkia: töihin, kotiin, töihin, kotiin...

Minä en enää oikein ymmärrä. Minulle tuo kaikki ei todellakaan ole helppoa. Ehkä analysoin liikaa tai sitten olen ihan auttamattomasti pihalla joistain parisuhteilun perussäännöistä. Tuntuu, että helposti kompastun jo tuohon kumppanin valinta -vaiheeseen. Mielestäni sitä täytyy ja kannattaa pohtia tarkkaan. Muutenkin koko suhteilu tuntuu minusta asialta, jota pitää pohtia. Voisihan siinä tosiaan ajelehtiakin, mutta olen jo nähnyt, mihin suhteeseen ja suhteessa ajelehtiminen johtaa: ei ainakaan oman hyvinvoinnin kohenemiseen, vaan raastavaan epämukavuuden tunteeseen sen vuoksi, että tunnen olevani väärässä paikassa.

Ehkä olen vain ihan pihalla tai sitten jo liian järkevä.