Wednesday, November 14, 2007

Välittäminen on kadonnut

Minusta tuntuu, että nykyään ihmiset eivät oikein välitä enää toisistaan. Ihmissuhteista on tullut valtapeliä ja oman edun tavoittelun taistelukenttiä, joissa muista suuresti piittaamatta tavoitellaan ensisijaisesti vain itselle tyydytystä, materiaa, mainetta tai jotain muuta suurta ja hyvää. On aivan kuin pyyteettömästi hyvän tekeminen olisi vain kaunis teoria, ihmisen todellisen luonteen vastaista toimintaa. Jotkut jopa laittavat lapsensa elämään omaa "menetettyä" nuoruuttaan ja tuomaan ylpeyden aihetta vanhemmille tätä kautta. Käsittämätöntä.

Tähän samaan sopii osittain trendi ihmissuhteiden kertakäyttöisyydestä: jotain ihmissuhdetta jaksetaan usein täsmälleen niin kauan kuin suhteesta hyödytään selkeästi jotain. Siinä vaiheessa, kun toinen sairastuu, "ystävät" usein katoavat. Miksi? Osittain varmasti ihan itsekkyytään; tilanne on muuttunut sellaiseksi, että pitäisi antaa enemmän kuin mitä saa ja sitä ei haluta jaksaa. Tärkeintä on pitää huolta siitä, että oma saantipuoli on varmasti tasapainossa antamiseen nähden. Minusta kuitenkin ihmissuhteessa voi saada ja antaa muutakin kuin mammonaa, mainetta, kunniaa tai tarpeen tyydytystä.

Minusta tuntuu tosi pahalta se, että sydämen kylmyys ja välinpitämättömyys ovat niin yleisiä. On tosi harvinaista nähdä sitä, että joku välittää aidosti toisesta, hyväksyy toisen sellaisena kuin tämä on ja on valmis jopa tekemään asioita toisen puolesta, olemaan avuksi ja tueksi elämän vaikeina aikoina. Olenkohan minä vain ihan toivottoman naiivi, kun edes kuvittelen ihmisten välisen todellisen välittämisen olevan vielä olemassa? Ehkä tämä odotukseni ja toiveeni todellisen välittämisen löytämisestä estää minua löytämästä kumppania. Eihän parisuhde tällaiseen välittämiseen kai perustu. Minusta tuntuu, että sekin on jo kahden ihmisen välinen kauppa ja hyötymissuhde, mitä taas en itselleni halua. Haluan ensisijaisesti sen välittämisen, muut ns. edut ja velvollisuudet tulevat sitten siihen päälle.

Jatkanpa nyt kehuprojektiani:
Kehu 6: Uskon siihen, että hyviä ihmisiä on; ei täydellisiä, vaan sellaisia, joilla on lämmin ja aito sydän. Ehkä tämä on naiiviutta, mutta on tämä mielestäni myös hyvä asia. Kykyä nähdä hyvää.

8 comments:

Anonymous said...

Minäkin uskon, että oikeasti hyviä, lämminsydämisiä ja empaattisia ihmisiä on.

Tietysti joskus sortuu joihinkin annan, että antaisin-periaatteisiin, kun pitäisi osata antaa pyyteettömästi. Sekin on vain kovan nykymaailman peruja. Kun joutuu liian usein hyväksikäytetyksi kiltteyttään, ei enää jaksa, kasvaa kuori ja tulee kyyniseksi. Ja ehkä itsekkääksikin. Kovimmat kamppailuni olen varmaan itseni kanssa käynyt tästä hyvyys vs. 'terve itsekkyys' asiasta. Aina ei ole helppoa.

Mutta kyllä hyviä ihmisiä varmasti on. Ja täytyy myös muistaa, että jos joku ei ensisilmäyksellä vaikuta hyvältä, niin ehkä sillä on vaan huono päivä tai ajanjakso elämässä.

Anonymous said...

Ehkä osa "ystävistä" katoaa sairastumisen myötä myös siksi, että he eivät kykene käsittelemään toisen pahaa oloa. Toisen paha olo ja ahdistus voi aikaansaada sen, että toinen tuntee riittämättömyyttä ja kykenemättömyyttä. Ehkä he myös pakenevat omaa sisäistä huonosti voimistaan. On helpompi panna pää pensaaseen ja paeta kuin kohdata vaikeat asiat.

Itse uskon naiivisti siihen, että hyväsydämisiä ja toisia ajatteleviakin ihmisiä on, vaikkakin nyky-yhteiskunta tuntuu korostavan vahvuutta, voimaa ja kovuutta liiallisestikin - minä itse aina ensin ja sitten vasta muut.

Mielestäni on parempi olla vähän naiivi ja sinisilmäinen elämän suhteen kuin kova kyynikko kaiken suhteen.

Anonymous said...

Oho joo, tossahan piti lukea siis annan, että antaisit. :)

Ja samaa mieltä Tessin kanssa tuossa, että kyllä se tietty naiivius on kuitenkin parasta. En minä ainakaan jaksaisi jos elämään ja ihmisiin pitäisi suhtautua vaan kylmän kyynisesti.

Nan said...

Ehkä se tosiaan niin on, että iso osa ihmisten (viattomasta) hyvyydestä katoaa sen myötä, kun jossain vaiheessa väkisinkin tulee vastaan ihmisiä, jotka haluavat käyttää kilttiä ihmistä hyväkseen. Se tekee helposti kyyniseksi ja pelokkaaksi, murtaa uskoa ihmisiin.

Hyvyyttä kuitenkin varmaan on, se on monella ehkä vain hyvin peitetty, koska ei sitä kannata välttämättä esille tuoda. Se vain vetää vääränlaisia ihmisiä puoleensa.

Varmasti jokainen tosiaan sortuu "annan, jotta antaisit" -periaatteisiin, mutta onhan se joskus ihan välttämätöntäkin. Ehkä ihan lähimpien kanssa ja ajan myötä muidenkin kanssa (siis sitten, kun oppii paremmin erottamaan ne 'hyvät' ihmiset) voisi oppia ajan myötä luottamaan siihen, että voi antaa pyyteettömästikin.

Serika: Minäkin käyn ihan jatkuvasti kamppailuja tuon hyvyys vs. terve itsekkyys asiassa. Se on vaikeaa! Kai kokemusten ja pohtimisen kautta voi löytää tasapainon... Toivottavasti.

Tess: Olen samaa mieltä tuosta ajatuksestasi sairastumisesta ja ystävien katoamisesta. Monille vaikeiden asioiden kohtaaminen on vain mahdotonta. Toisaalta kyse voi olla myös siitä, että ehkä ystävyys ei ollutkaan niin läheinen.

Olen samaa mieltä teidän molempien kanssa tuosta, että on parempi olla vähän naiivi ja sinisilmäinen kuin kova kyynikko, vaikka tuo joskus tuskaa elämään tuokin. Kyynisyys mielestäni kuitenkin kadottaa jotain kaunista ja herkkää, mikä on taas elämässä hyvin tärkeää - ainakin minulle.

Anonymous said...

Kyllä täällä maailmassa on edelleen myös hyviä ihmisiä. Onneksi olen kohdannut heitä paljon enemmän kuin niitä itsekkäitä ja kylmiä. Ja onneksi aina silloin kun olen kohdannut kylmyyttä, välinpitämättömyyttä tai muuta negatiivista, olen samaan aikaan tai vähän sen jälkeen kohdannut myös hyvyyttä ja hyviä ihmisiä. Ehkä siksikin minusta on tullut hyvyyttä arvostava ja kiitollinen ihminen. Olen kiitollinen kaikille niille hyville ihmisille, joita olen saanut elämäni aikana kohdata.
Yritän itsekin olla hyvä ja lisätä hyvyyttä maailmaan. Sellaisille ihmisille, jotka kehottavat minua kovettumaan tai tulemaan itsekkäämmäksi totean vain että maailmassa on kovuutta ihan tarpeeksi ilman minuakin. Hyvyyttä täällä maailmassa pitää lisätä.

Anonymous said...

Jos ajattelen ihmissuhteita niin varmaan todellinen ja aito ystävyys sisältää eniten hyvyyttä, välittämistä, iloa ja aitoa rakkautta. Todellinen ystävyys on vastavuoroista ilojen ja surujen jakamista, tukemista, auttamista, luottamusta ja välittämistä. Ystävät toivovat toisilleen hyvää ja ystävän onnellisuus on joskus jopa tärkeämpää kuin oma onnellisuus. Tällä hetkellä arvostankin ystävyyttä paljon enemmän kuin parisuhdetta.

Ikävä kyllä tunnen ja tiedän sellaisia kilttejä ihmisiä, jotka ovat tulleet parisuhteissa hyväksikäytetyiksi ja tallotuiksi. Itsekin olen sellainen.

Olen usein miettinyt sitä millaiseksi ihmisen tulisi kasvaa ja kehittyä. Voiko tavoitteena todellakin olla se, että maailmassa kovuus, itsekkyys, julmuus ja välinpitämättömyys lisääntyvät? Vai voisiko tavoitteena olla se, että ihmiset joskus oppisivat sen, että hyvyys ja se aito rakkaus olisi se päämäärä, mihin pyrkiä?

Anonymous said...

Minä olen kyyninen, mitä tulee parisuhteeseen. En enää usko, että parisuhde perustuu aitoon rakkauteen. Se on varmaan lähinnä sitä valtapeliä ja ehkä parhaimillaan sitä että kumppanini pitää minunkin toiveita, tarpeita ja ajatuksia sen verran tärkeinä että suostuu niistä ainakin jotain toteuttamaan eikä ole niin itsekäs, että näkee vain omansa. Kyynisyyteni johtuu siitä, että olen oppinut kokemuksistani. Olen ollut kahdelle kumppanilleni vain heidän tarpeidensa ja toiveidensa toteuttaja, en mitään muuta. Siksi en usko mihinkään sellaiseen asiaan kun parisuhderakkauteen.

Uskon kyllä muihin ihmissuhteisiin. Ystävyys, työ- ja opiskelukaveruus, opettaja-oppilas-,hoito-, asiakkuus- ja sukulaisuussuhteisiin voi sisältyä paljon enemmän rakkautta, välittämistä, hyväksyntää ja huolenpitoa kuin parisuhderakkauteen. Ainakin ystävyyssuhteisiin sisältyy aina rakkautta, välittämistä, huolenpitoa ja hyvyyttä.

Jos minulla ei ole ollut koskaan onnea parisuhteessa, niin olen ollut erittäin onnekas muissa ihmissuhteissa. Minulla on onneksi ollut rakkaudellisia ystävyys-, työ- ja opiskelukaveruus-, opettaja-opiskelija- ja asiaksssuhteita. Muistan joskus lukeneeni jostain ettei ystäviään ja työkavereitaan tarvitse rakastaa, mutta toimeen pitää tulla. Mutta minusta ystävyys on rakkautta (filiaa). Työkavereiden välilläkin voi olla filia-rakkautta. Ja minusta filia on paljon aidompaa ja syvempää kuin eros tai romanttinen rakkaus, joka tulee ja menee.

Nan said...

Anonyymi: kiitos kirjoituksistasi ja ajatuksistasi. Pysähdyin miettimään sanojasi... alkuun mietin, että et ole varmaankaan tavannut sopivaa kumppania, mutta sitten tajusin, että olet oikeassa tuossa, mitä parisuhteista suhteessa ystävyyssuhteisiin kirjoitat. Ajattelen suunnilleen samoin, minusta ystävyydessä on enemmän rakkautta, lämpöä ja aitoutta, siis sellaisessa oikeassa ystävyydessä. Parisuhteessa on liikaa oman edun tavoittelua ja valtapelejä, ihan silkkaa ilkeyttäkin. Ihan liikaa. Minullakin on asiasta runsaasti kokemusta.

Hienoa, että olet saanut kohdata hyviä ihmisiä ja vieläpä enemmän kuin niitä toisenlaisia. Se on hyvä pohja elämälle, koska se säilyttää uskoa elämään. Minä olen kohdannut enemmän ikäviä ihmisiä kuin sellaisia, joista on tullut minulle ystäviä. En silti halua ajatella, että "kaikki" ihmiset ovat ikäviä, vaan on niitä helmiäkin, vaikka niitä ei ruuhkaksi asti itselleni ole vastaan tullutkaan.

En minäkään ehkä usko parisuhderakkauteen muuten kuin ehkä siten, jos se perustuu aitoon ystävyyteen. En tosin tiedä, mikä on sellainen parisuhde, jossa on aitoa ystävyyttä. Kyllä hyvän elämän voi minusta rakentaa myös ilman parisuhdetta, huono suhde on kuitenkin tosi raskas taakka raahata mukanaan. Hienoa, että sinulla on paljon hyviä ihmissuhteita. Minulla on vain muutama, mutta osaan olla kiitollinen niistä.

Kiitos ajatuksistasi ja kaikkea hyvää sinulle! :)