Minusta tuntuu, että monet eivät ota juuri vastuuta omasta terveydestään. On helppoa vain kuunnella asiantuntijoita ja noudattaa heidän käskyjään ja neuvojaan - lähinnä siis niitä, jotka kehoittavat napsimaan lääkkeitä - ja jatkaa elämäänsä (melkein) kuin ennenkin. Asiantuntijoita ei tarvitse eikä missään nimessä saakaan kyseenalaistaa, koska hehän toki ovat terveyteni parhaita asiantuntijoita... vai?!
Minusta olisi hyvä ottaa vastuuta omasta terveydestään, jos vain ymmärrys ja mielenkiinto riittävät. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että jos kärsin jostain vaivasta, otan siitä selvää niin paljon kuin voin. Siten minulla on edes jokin käsitys siitä, että mikä minua vaivaa ja miksi jotain tiettyjä hoitopäätöksiä tehdään, ja mitä seurauksia niillä voi olla. Tiedon perusteella voin myös ITSE tehdä paranemistani edistäviä valintoja. En minä halua olla vain joku passiivinen potilas, jolle voidaan tehdä melkein mitä vain ja jonka ei tarvitse muuta kuin kuunnella ja totella, vaan haluan olla asiakas, joka voi keskustella lääkärin tai muun asiantuntijan kanssa hoitomahdollisuuksista ja niiden seurauksista. Tämä edellyyttää sitä, että olen itse perillä asioista (ainakin riittävässä määrin), ja sikäli ymmärrän hyvin, että kaikkia ei kiinnosta moista vaivaa nähdä.
Silti olen vähän sitä mieltä, että ei asiantuntijaa ihan sokeana kannata kuunnella ja ottaa kaikkea vastaan pureksimatta: ihmisiä hekin ovat ja sikäli myös virheratkaisuille alttiita. Kun itse on itsensä kanssa 24 tuntia vuorokaudessa ja lääkäri ehkä yhden kymmenminuuttisen, minä ainakin pidän itseäni jonkinlaisena itseni asiantuntijana kun taas lääkäri on terveydenhuollon asiantuntija. Hoitopäätösten ei pitäisi olla vain liukuhihnapäätöksiä "roboteille", vaan yksilön huomioivia ratkaisuja terveydellisiin pulmiin.
Omaa aktiivisuutta on nykyään tosin pakkokin olla, koska lääkärin kanssa juttusille pääseminen on usein kiven alla: on vain se yksi kymmenminuuttinen, jonka aikana ei todellakaan ehdi saada kaikkea tarvittavaa tietoa päätöstensä tueksi. Usein pelkkä diagnoosikin voi järkyttää niin paljon, että tärkeät kysymykset unohtuvat ja tulevat mieleen vasta, kun lääkärin kanssa ei voi enää jutella. Mitä vaihtoehtoja silloin on? Mennä yksityisen lääkärin kanssa vain juttelemaan asiasta tai itseopiskelu?
Lääkärin hoitopäätösten kyseenalaistaminen on todella vaikeaa, mutta uskon, että joskus niin kannattaa tehdä. Minulla oli ennen erästä operaatiota vahvasti sellainen olo (ihan oman järkeilyni ja lukemani tiedonkin perusteella), että kyseiseen operaatioon ei kannattaisi mennä. Sitten kuitenkin nöyristyin ja tottelin lääkäriä, kun en muutakaan uskaltanut... ja lopputulos oli se, että operaatioon ei olisi tarvinnutkaan mennä. Nyt sitten pelkään, tuleeko minulle jotain ongelmia turhasta operaatiosta. Harmittaa.
Pitäisi uskoa itseään ja uskaltaa tehdä rohkeita päätöksiä, mutta se on niin kovin vaikeaa. Minä jopa tunnen oikeasti rohkeita ihmisiä, jotka ovat tehneet omat ratkaisunsa ja valintansa, jotka ovat olleet erilaisia kuin lääkäreiden hoitopäätökset, ja heille on käynyt hyvin. He luottivat siihen, että tuntevat oman kehonsa ja sen tarpeet ja toimivat sen mukaan, mikä on todennäköisesti tuonut heille enemmän hyvinvointia kuin rankat lääkehoidot sivuvaikutuksineen. En tiedä, olivatko he vain onnekkaita. En usko.
3 comments:
Hyvä kirjoitus ja täyttä asiaa. Itse olen niin "vainoharhainen", etten edes suostu antibioottikuuria ottamaan ellen tiedä miksi. En pidä lääkäreistä, jotka vain tutkivat ja sitten heittävät reseptin kouraan. Ei siihen tarvitse suostua. Jos jotain määrätään, niin minusta se pitää myös perustella. Harmittavan usein vain voi käydä niin, että lääkäri tulkitsee sen epäluottamuslauseeksi hänen ammattitaitoaan kohtaan.
Tuli tästä mieleeni se taannoinen oma lääkejupakkani. Lääkäri määräsi minulle erästä lääkettä ja kun utelin, mihin se on tarkoitettu ja miksi, niin lääkäri mumisi jotain josta en saanut selvää ja sitten kertasi, miten lääkettä otan.
Kotona menin sitten heti googlettamaan, kun ei kerran tohtorista saanut mitään ulos. En uskonut omaa epäilystäni ja sen seurauksia "maksan" vieläkin.
Tämä sivuaa juuri sitä mistä kirjoitin viimeksi: kuinka kurjaa on kun lääkäri ei kerro mitä tekee, vaan kohtelee kuin elotonta lihakimpaletta. Se on potilaan aliarvioimista ja -arvostamista.
Ja kyllä jokaisen pitäisi olla terveellä tavalla itsekäs ja omasta voinnistaan kiinnostunut. Monessa asiassa luotan lääkäreihin, mutta kovin monessa asiassa olen ennemmin epäileväinen.
Osaltaan tästä syystä olenkin kouluttautunut vyöhyke- ja yrttiterapeutiksi. Että ymmärrän vähän oman kroppani toiminnasta ja tiedän vähän mitä sille voi tehdä. Hyvin itsekäs, mutta erittäin hyvä syy opiskella :).
Elegia: olen törmännyt myös tuohon, että lääkärit ovat yliherkkiä, jos kokevat epäilystä ammattitaitoaan kohtaan, vaikka kyse olisikin vain potilaan omasta tiedonhalusta. Nykyään ei vain ole oikein enää aikaa turista lääkärin kanssa, hoitotyöstäkin on tullut liukuhihnahommaa, mikä omalta osaltaan kasvattaa potilaan vastuuta (mielestäni). On onni löytää hyvä lääkäri, joka kertoo ja perustelee ja ymmärtää potilaan huolen ja tiedonhalun! Varmaan opit tuosta omasta kokemuksestasi ikävästi kantapään kautta, niin kuin minäkin omastani. Toivottavasti sinulla tuo "maksuaika" loppuu pian.
Hehkuvainen: luinkin kirjoituksesi ja vaikka en kommentoinut, niin nyökkäilin sitä lukiessani. Siihen törmää kyllä, että lääkäri aliarvioi potilasta. Tiedä sitten, mistä moinen johtuu, mutta minusta se tuntuu pahalta.
Minusta sinulla on oikein hyvä syy opiskella noita opiskelemiasi asioita :) Kyllä minäkin "opiskelen" vaivoista, joista minä tai läheiseni kärsivät. Kyllä minustakin on normaalia ja suorastaan suotavaa olla kiinnostunut omasta voinnistaan.
Post a Comment