Monday, February 23, 2009

Kun kaipaa...

Minä olen varsin vahvasti ns. järkevä ihminen. Järkeilen elämässä tapahtunutta ja mahdollisia tulevaisuuden vaihtoehtoja ja tunnustan tosiasioita. Ymmärrän, että moni asia on oikeasti toisin kuin miltä minusta juuri sillä hetkellä tuntuu. Tiedän, että en ole erityisen huono, tyhmä tai ruma. Jokunen puute minustakin löytyy, mutta ei mitään erityisen järisyttävän kamalaa tai mahdotonta (näin siis arvelen).

Järkeily ei kuitenkaan aina auta. Joskus sisältäni kumpuaa niin suuria pelkoja ja huolia, että ne väkisinkin näkyvät myös toimissani. Viime aikoina olen törmännyt erityisesti siihen, että en koe olevani rakkauden arvoinen, pidettävä ihminen. Minusta on tuntunut, että ei kukaan voi oikeasti rakastaa minua tällaisenaan.

Kyllä minä jotenkin järjelläni ymmärrän, että minusta voidaan pitää. Sisimmässäni asustaa kuitenkin vielä yksinäinen, huolta ja rakkautta kaipaava tyttö, joka on kasvattanut hyvin vahvan muurin ympärilleen puolustuksekseen. Minä ihan oikeasti kaipaan rakkautta, huolenpitoakin, vaikka yritänkin päivästä toiseen raahustaessani esittää vahvaa ja itsenäistä, yksin pärjäävää. En vain uskalla tunnustaa kaipaavani rakkautta ja hyväksyntää, ystävällisyyttä, kumppanuutta ja huolenpitoa.

On raskasta olla muurin sisällä ja kieltää itseltään täysin inhimillisiä tarpeita. On niin vaikeaa tunnustaa kaipaavansa (tarvitsevansa?!) sellaista, johon liittyy toinen ihminen. On vaikeaa näyttää oma uupumuksensa, kaipuunsa ja sielunsa tuska, kun pelkää niin kovasti toiselle avautumista ja ikuisen yksinäisen pärjääjän viitan laskemista. Yhtä vaikeaa on näyttää toista kohtaan tuntemansa kiintymys, rakkaus, arvostus ja läheisyys. Heikkoudeksihan sellainenkin helposti tulkitaan.

Jotenkin tuntuu, että muurin sisällä menettää paljon. Pelkääminen ja puolustautuminen suojaavat, mutta samalla menettää tosi paljon tunteidensa ollessa lukossa. Eikä tunnu oikealta toista kohtaan sekään, että ei saa sanotuksi, miten paljon rakastaa, arvostaa, välittää.

2 comments:

Hehkuvainen said...

Tuttuja ajatuksia. Näitä pallottelen harva se päivä.

Se on totta, että jos kovettaa kuorensa ja jää oman muurinsa suojaan, niin siellä saa kyllä sitten möksöttää yksinään. Minä en osaa olla muuta kuin avoin tunteistani ja ajatuksistani, vaikka kipeää sekin välillä tekee.

Terveiset Helsingistä :). Toivottavasti viikko on käynnistynyt mukavasti, ja jos ei, niin jatkukoon se parempana!

Nan said...

Kiitos :) Pohdinkin, että minnehän olet mahdannut reissata :)

Mielenkiintoista, miten lapsena sieltä kuoresta tultiin kaivamaan ulos, mutta näin aikuisena saa kyllä napottaa yksinään, jos mitään ei itse tee.

Luulen, että valitsemasi avoimuus tunteissasi ja ajatuksissasi on hyvä tie, vaikka kipeää välillä tekisikin. Siitä tulee kuitenkin sellainen olo, että tunteet ja ajatukset pääsevät virtaamaan eivätkä lukkiudu kaikenlaisten pelkojen taakse.

Hyvää viikon jatkoa sinulle!