Aivan kuin väsyttäisi

Perjantai-illan väsymys on aivan normaalia arkea. Sitä on oppinut sietämäänkin ja silloin oikein odottaa, että lauantaina olisi pirteämpi tekemään kaikenlaista mukavaa. Sunnuntai onkin yleensä jo aika normaali päivä vireyden kannalta, kunnes maanantai taas tuo notkahduksen.

Nyt kuitenkin olin sunnuntaina ehkä jopa väsyneempi kuin perjantai-iltana. Silmiäni kirveli kuin olisin suuressakin univajeessa ja en jaksanut tehdä oikein mitään. Olo oli hyvin omituinen siihen nähden, että ainakin tuntimääräisesti nukuin viikonloppuna riittävästi! Jos olisin kuunnellut oloani, en olisi varmaan juurikaan sängyltäni liikahtanut koko viikonloppuna.

Harmittaa hirmuisesti se, että viikonloppu menee ihan harakoille väsymyksen vuoksi. Vaikka kyllä minulla ihan mukavaakin oli, mutta ei vapaiden nautinto ole täyttä, jos koko ajan joutuu sinnittelemään viimeisillä voimillaan. Tämäkin taisi olla ainakin toinen viikonloppu peräkkäin, kun teemana oli väsymys. Onneksi sentään jonkin verran olen jaksanut ulkoilla, koska se on ollut mukavaa, jos sinne ulos asti vain jaksaa raahautua.

Ajattelen talvilomaani. Jos olen näin väsynyt, se menee ihan pieleen. Ehkä ei pitäisi stressata tällaisista asioista, mutta ei siltä voi välttyäkään. Kun elämä on oikeasti siinä vapaa-ajassa, niin siihen kohdistuu odotuksia. Ei liiallisia, mutta jotain vaihtelua olisi oikeasti mukava saada. Väsyneenä köllöttely ei oikein tunnu siltä kuin eläisi.

Tällä viikolla kuitenkin teen jotain asialle: menen avautumaan väsymyksestäni lääkärille. Uskomatonta, miten sekin voi hävettää niin paljon: minusta tuntuu kuin väsymys ei olisi mikään oikea ongelma, vaan pitäisi jaksaa sinnitellä! Mieleni sanoo minulle, että tämä väsymys on vain keksittyä, kyllä se nukkumalla ohi menee, mutta kun ei se näytä menevän.

Mieleni näyttää pitävän vain fyysisiä vaivoja oikeina vaivoina, vaikka ei se niin ole. Oma elämäni tuntuu myös hieman liian helpolta ollakseen väsyttävää, mutta ei kai asioita voi siten objektiivisesti mitata. Kyseessä on kuitenkin oma henkilökohtainen kokemukseni, vaativa mieleni ja omien voimavarojeni rajallisuus. Tunnen itseni heikoksi, mutta kai se sitten niin onkin. Eikä siinä ole mitään väärää, vaikka siltä tuntuukin.

Nämä ovat vaikeita asioita ja tunteeni risteilevätkin häpeän, pelon ja epäuskon välillä. Järkeni yrittää olla julma ja kieltää väsymykseni, mutta tuntemukseni eivät jaksa enää pakottaa itseäni suorittamaan. On selkeästi aika levon, vaikka en sairasloman saamiseen uskokaan. Mitähän sitten saisin? Uskoisin, että en mitään tai korkeintaan myötätuntoa, mutta sittenhän sen näkee. Kunpa ei nyt vain tuntuisi siltä, että menen sinne ruikuttamaan turhasta.