Minusta tuntuu, että joko normaaliuden vaatimus kasvaa tai sitten normaaliuden alue (eli alue, jolla ihminen nähdään normaalina) kapenee. Tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että vähänkään erilaisella ei varmasti ole helppoa, kun pitää olla tarkalleen tietynlainen.
Ihmiset usein sanovat hyväksyvänsä ja ymmärtävänsä erilaisuutta, koska se on ilmeisesti yleisesti hyväksytty ajattelumalli (se, miten pitää ajatella). Sitten kun oikeasti eteen tulee tilanne, että pitäisi nähdä ja ymmärtää asioita laajemmin, oma ymmärrys loppuukin. Eli sitä erilaisuutta ei sitten oikeasti eli käytännön tasolla hyväksytäkään, kun se ei mahdu omaan suppeaan elämänkatsomukseen tai ei yksinkertaisesti kyetä ymmärtämään, mistä on kyse.
Mitä erilaisuutta tarkoitan? Ihan vain kaikkea mahdollista sellaista, mikä ei mahdu yleisesti hyväksyttyyn muottiin. Tähän voisi sopia vaikkapa erilaiset tavat oppia (oppimisvaikeudet), ns. omituiset tavat ja sosiaaliset taidot (jotka voivat olla vaikkapa neurologisista poikkeavuuksista johtuvia), ulkonäön poikkeavuudet (näitä on kai helpoin näennäisesti hyväksyä, kun erilaisuus näkyy), mielenterveysongelmat (mitä ei näe, sitä ei kai ymmärrä), jopa poikkeavat kiinnostuksenkohteet/harrastukset (ellei kyseessä satu olemaan jotain trendikkääksi leimattua) ja jopa yleisestä ajatusilmapiiristä poikkeavat ajatukset/mielipiteet. Melkein mikä tahansa käy.
Tokihan erilaisuutta saa olla hyväksymättä. Minä en silti voi olla ärtymättä, kun moiseen törmään. Mikähän siinä on joidenkin vaikea käsittää, että on ihmisiä, jotka eivät ilkeyttään tai pahuuttaan tee asioita, vaan he eivät yksinkertaisesti voi niille mitään?! Ei ihmisen elämässä kaikki ole hallittavissa. Tästä hyvä esimerkki on ylivilkkaat lapset, jotka eivät yksinkertaisesti voi mitään käyttäytymiselleen (neurologisista syistä), vaikka heitä kuinka rangaistaisiin. Vaikuttaa tosin siltä, että lapsilta hyväksytään hieman helpommin erilaisuutta kuin aikuisilta (paitsi ei lasten kesken), mutta ihan yhtälailla aikuisilla voi olla erilaisia "vajavuuksia", jotka eivät ponnisteluista huolimatta koskaan "parane".
Ärtymykseni asiasta johtuu siitä, että avarakatseiseksi itseään mainostava ihminen on osoittautunut tosi hyväksymättömäksi ja ahdasmieliseksi, joka ei edes halua kuulla eikä tietää mitään mistään, mikä on ihmisen hallinnan ulkopuolella. Helpointa on siis sulkea korvansa ja elämänsä sekä ennen kaikkea ymmärryksensä. "Oma totuus, paras totuus?!"
Ihmisyyden aito ymmärtäminen on vaikeaa ja siitä on vaikea näin myös kirjoittaa, koska se on varsin monimuotoinen asia. Toivoisin vain kovasti, että ihmiset voisivat olla ja toimia omana itsenään kaikkine omituisine ominaisuuksineen ja vajavuuksineen, koska se on rikkautta. Sitä paitsi jokaisella meistä on vajavuuksia, joiden vuoksi voisi sulkea yhteisöjen ulkopuolelle. En kuitenkaan näe syytä nähdä asiaa negatiivisesta näkökulmasta (syrjiminen), vaan asiassa on positiivisetkin puolensa (ominaisuuksien rikkaus, lahjakkuudet). Erilaisuuden hyväksymättömyys ja erityisesti sen peitelty toteuttaminen tosin taitavat olla monille (ja ihmilajille?) luontaista. Ikävä kyllä.
6 comments:
Samaista asiaa olen joskus pienessä päässäni pohtinut, ja tullut lopputulokseen, että ihmislaji on hyvin taipuvainen itsekkyyteen, kapeakatseisuuteen ja haluttomuuten edes yrittää ymmärtää ja suvaita.
Suvaitsevaisuuteen olen ainakin itse oppinut, enhän itsekään ole läheskään kaikilta osin normaaliksi määritellyissä rajoissa. Silti en voi käsittää tietynlaisia ihmisiä, joiden kanssa tulen kyllä toimeen mutta en voi välttää tuhahtelemasta itsekseni. Häpeäkseni tunnustan..
Maailma olisi parempi paikka, jos jokainen voisi edes sietää muita, mutta siitä voinee vain haaveilla. Ajatellen uskonsotia, rasismia, väkivaltaisuuksia. Kamalaa, että tällaisia kauheuksia aiheuttaa vain se, ettei ihmiset siedä/suvaitse toisiaan. Mikä erilaisuudessa niin kammoksuttaa?
Ihan samaa asiaa olen usein miettinyt ja ärsyyntynyt ihmisten ennakkoluuloisuuteen. Minusta poikkeavat ihmiset ovat juuri persoonallisuutensa takia mielenkiintoisia ja luovat jonkinlaista inhimillistä ilmapiiriä. Putkinäköinen ajattelu on meidän yhteiskunnassa niin tavallista. Sellaisessa seurassa on raskas olla, jossa ihannoidaan täydellisyyttä, menestystä, populistisia ajatuksia jne. Tulee olo, että ei riitä, ei kelpaa, on kilpailtava hyväksynnästä. Poikkeavien ihmisten seurassa on oikeastaan helpompi olla, silloin itselläkin on enemmän lupa olla oma itsensä. Onpa kiva lukea, että joku muukin ajatteleen tästä asiasta samlla tavalla :) Pidetään vaan rohkeasti erilaisuuden puolta.
Mun uusi läheiseni aiheuttaa päänvaivaa. Erilaisuuden kyllä kestää, mutta voiko sen piikkiin, tai sillä varjolla antaa anteeksi, törkeän käytöksen (manipuloinnin, pompottamisen, oman napaan tuijottamisen, käytöstavattomuuden, järjettömän raivoamisen yms.)? Pitääkö läheisten aina vaan kääntää toinen poski, kun kyse on ihmisestä, jolla on psyykkisiä vaikeuksia?
Wind-up toy: Ehkäpä nuo itsekkyys, kapeakatseisuus ja haluttomuus suvaita liittyvät ihmislajin alkuaikoihin, jolloin tuntemattomat lajikumppanit saattoivat aidosti olla vaarallisia ja poikkeavat yksilöt omalle laumalle taakka. Näin arvailen.
Minäkin tuhahtelen itsekseni, jos suvaitsemattomuutta havaitsen... kun minulle on vuosien varrella aina vain vahvistunut tunne siitä, että me olemme kaikki vajavaisia, mutta silti ihan riittävän täydellisiä omalla persoonallisella tavallamme. Minusta on inhottavaa, jos vaaditaan mahdottomia, esimerkkinä voisi mainita vaikka että jalatonta vaaditaan juoksemaan. Pitäisi ymmärtää, että ei me kaikki pystytä ja osata ja olla juuri sitä, mitä toinen saattaa odottaa ja edellyttää - oikeastaan ongelmahan on siinä suvaitsemattomassa eikä siinä "vajavaisessa", joka on "vain" oma itsensä eikä "parempaan" pysty.
En tiedä, mikä erilaisuudessa kammoksuttaa enkä usko, että erilaisuutta opitaan ainakaan lähiaikoina tässä maailmassa sietämään yhtään paremmin :(
Trina: minäkin pidän tuosta inhimillisestä ilmapiiristä, joita persoonalliset ihmiset luovat, ja olenkin ärsyyntynyt ihmisten ennakkoluuloisuuteen ja kapeakatseiseen omaan napaan tuijottamiseen. Tuntuu, että yhteiskuntamme on menossa aina vain putkinäköisempään suuntaan... jolloin ei ole ihme, jos masennuksetkin lisääntyvät. Pidetään me erilaisuuden puolta, on mukava kuulla, että meitä on!
Sanaton hämmennyksestä: Ei pidä. Tuollainen käytös kuulostaa jo jossain määrin sairaalta, mitä tahansa ei siis pidä sietää. Itse asiassa mitään noista luettelemistasi asioista ei pidä sietää erityisesti, jos nuo ovat tarkoituksellista ja jatkuvaa käytöstä. Kyllähän kuka tahansa voi kiukustua ja raivostua ja sanoa vaikka mitä, mutta jos niitä tapahtuu usein, eikä siitä voi puhua, niin sitten tilanne onkin jo huono eikä kyse ole erilaisuuden sietämisestä, vaan ihan jostain muusta.
Tämä on kyllä äärimmäisen antoisa blogi. Olen vähän nuorempi kuin Nan, mutta löydän itseni monista kirjoituksista.
Erilaisuuden hyväksymättömyys on konkretisoitunut minulle aikoinaan koulukiusaamisen kautta. Olin joskus itse uhri, joskus kiusaaja, inhottavalta tuntui aina. Nykyään olen aika herkkä puuttumaan kaikenlaiseen sorsimiseen, ja turpiinhan siinäkin välillä tuppaa tulemaan (ei onneksi vielä fyysisesti).
Kaikenlainen empatia on jotenkin tuntunut vähentyneen, ja ihan perus käytöstavat ovat heikoissa kantimissa. En tarkoita etiketin mukaista käyttäytymistä, vaan yleistä huomaavaisuutta. Ongelmat näkyvät kaikkialla: ala-asteilta armeijaan sekä työelämään.
Nykyinen individualismin korostaminen on tulkittu siten, että vain omalla navalla on väliä. Onko ihmisillä tosiaan niin paha olla, että täytyy toistenkin elämästä tehdä helvettiä?
Tuli ehkä vähän sekava postaus, alkoi ahdistaa ja turhauttaa.
Anonyymi: kiitos kommentistasi, ymmärrän tosi hyvin, mistä kirjoitat. Olen niiiiin samaa mieltä noista asioista! Minä en ole koskaan kiusannut tai ollut kiusattuna, mutta olen toki nähnyt sivusta tuota toimintaa. Sen seuraaminen on aina yhtä karmeaa... ja näin vanhemmiten en siedäkään sitä yhtään. On karmeaa esimerkiksi katsella, kuinka jo pienillä lapsilla näyttää olevan tuollainen syrjivä käytös ihan kuin synnynnäisenä ominaisuutena.
Kaipa tuo huomaavaisuuden väheneminen ja individualismin kasvu kulkevat käsi kädessä. Kun on vain "minä" ja tavallaan muka pitääkin olla, kadotetaan kosketus yhteisöllisyyteen ja muihin ihmisiin. Sitten ihmetellään, että mitä huomaavaisuus onkaan?!
Kehitys on ollut pahoinvointia lisäävä, mutta minkäs teet. Minäkin näen usein asuinalueellani teinejä, jotka huutelevat, kun ihmiset kulkevat ohitse. Tuollaisista tulee lähinnä murhe, että tuollaisiako tulevaisuuden ihmiset ovatkaan? :(
Post a Comment