Olen iloinen, että olen voinut paremmin. Samalla olen kurjan tietoinen siitä, että mitään konkreettista en ole saanut kehiteltyä, jotta saisin elämäntilanteestani siedettävämmän, jaksettavamman. Olen toki tehnyt asian eteen noin yleisesti kai paljonkin eli suunta on oikea, mutta kun se konkreettisempi varmuus jostain muutoksesta (tai se itse muutos) puuttuu, se tuntuu pelottavalta. Tulevaisuus näyttää uhkaavalta, vaikka yritänkin olla katsomatta siihen suuntaan.
Olen kuitenkin yrittänyt tehdä jotain. Olen mm. pohtinut tulevaa syksyä helpottavia asioita kesälomaa suunnitellessani. Ajattelin ehdottaa esimiehelleni erästä asiaa, mutta siihen tuli tyrmäys jo ennen kuin pääsin oikeastaan asiaan. Esimieheni on "ei"-automaatti, joka tyrmää ehdotuksiani sujuvasti, vaikka ehdotusteni taustalla on ollut lähinnä oma jaksamiseni. En ole kuitenkaan ihan noin suoraan sanonut oikeaa syytä, koska en koe oikein uskaltavani: "kyllähän kaikkien pitää jaksaa saman verran!". Siispä saan aina vain ei-vastauksia, mutta en kai nyt pian enää, kun päätin lakata pyytelemästä. Tyhjän saa nimittäin pyytämättäkin, ja siinä sivussa voin seurata joitain muita, jotka ovat omilta esimiehiltään saaneet joustoa moneen suuntaan.
Eipä siinä mitään, onhan minulla "huikea" lakisääteinen kesäloma, jota joudun pätkimään, jotta sietäisin tulevaa syksyä ja voi olla, että en silti siedä. Miksihän työelämän täytyy olla niin jäykkää p*****, että mitään joustoja ei voi oman terveytensä vuoksi saada?!
Inhottavaa olla näin heikko. Inhottavaa, että en jaksa juuri nyt täyttä oravanpyörää eli sitä, mitä "kaikki muut" näyttävät jaksavan. Olisi vain pakko jaksaa ja sitten jos en jaksa, se on vain ja ainoastaan minun yksinäinen ongelmani. Pitäisi kai yrittää lohduttautua edes sillä, että olen yrittänyt, vaikka se ei tulosta tuottanutkaan.
Uh, toivottavasti keksin kesän aikana jotain oikeaa suuntaa elämälleni.
8 comments:
Työelämä on tosiaan joustamaton. Pitäisi jaksaa ajaa omaa asiaansa, mutta kun ei jaksa.
Aamu: omien asioiden ajaminen voi tosiaan johtaa hyvää lopputulokseen, mutta toisaalta se voi rikkoa työihmissuhteita (kun esimies ei pidä moisesta vänkäämisestä). Suurin ongelma on kuitenkin se, että kun ei jaksa ajaa asiaansa, niin ei jaksa.
Kuulostat jo sen verran kypsältä, että suosittelen tekemään saman kuin minä. Ota loparit! Minulla on (vielä hetken) arvostettu ja suht ok palkkainen homma, josta moni työtön haaveilee. Mutta elämä meni liikaa sietämiseksi, paremman ajan odotteluksi. Päätös oli kipeän vaikea, mutta sen jälkeen ei ole kaduttanut. Nyt ei oikeastaan edes pelota, kun päästin irti ajatuksesta, että minulla TÄYTYY olla paljon rahaa ja "hyvä" (eli muiden arvostama) työpaikka. Olen oikeastaan aika innoissani siitä, että kerrankin elämässäni ei ole mitään pakollista (jos työkkärissä käymistä ei lasketa). Kummasti on alkanut tulla ideoita mitä minä haluan "isona" tehdä. :) Jännityksellä odotan, mitä tuleman pitää. Se voi nimittäin olla mitä vaan!
Anonymous: oho, onneksi olkoon rohkeasta valinnastasi! Minun ongelmani ovat uskalluksen puute ja tulevaisuuden hämäryys eli en tiedä, mitä haluan. En oikein halua vain hypätä tyhjään työkkärin armoille, vaan haluaisin löytää jotain tavoitteita, tavoiteltavaa. Siksi haluaisin pedata jotain jo valmiiksi sitä varten, kun sitten joskus irrottaudun.
Ymmärrän innostuksesi, koska olen jotenkin itsekin ajoittain innostunut siitä, että voin tehdä melkein mitä tahansa... jos vain keksisin, että mitä! En minäkään kaipaa mainetta ja mammonaa, vaan sellaista elämää, joka ei perustu sietämiseen ja sinnittelyyn.
Paska esimies ja typerä. Minusta (ja joistain asiantuntijoistakin) ne jotka uupuvat ja haluavat pois ovat niitä terveitä, jotka vielä reagoivat, joilla on vielä tunteet ja taju hyvästä.
Voisitko mennä vähäksi aikaa johonkin "helppoon", vaikka toki huonosti palkattuun työhön? Tai säästää rahaa, ottaa loparit ja kestää karenssi, levätä, ja olla sitten vähän aikaa työttömänä. Minä tiedän itse kokemuksesta, että en millään olisi toipunut, jos olisin jatkanut vanhassa. Vieläkin haen sitä mitä teen ja tiukat ajat on edessä, mutta kuitenkin tunnen, että vanhasta työstä pois jääminen silloin oli elämäni pelastanut asia. Vielä minun pitää oppia paremmin sietämään stressiä ja epätäydellisyyttä ym. Ei siinä työssäkään sinänsä mitään vikaa ollut, mutta olosuhteissa ja työn määrässä. Jatkuvassa ahdistuksessa ei ole hyvä elää.
TOivotan mukavaa kesää ja uskoa, ennen kaikkea uskoa, että kaikki vielä muuttuu paremmaksi. Onhan se muuttunut nytkin, ja varmasti tulee jatkumaan niin! :)
Pellon pientareella: toki voisin hakea uutta työtä, mutta sekin vaatisi ponnisteluja: uusi työ eli uusi tilanne, uudet ihmiset yms. eli uutta stressiä, eikä ole mitään takuuta siitä, olisiko se parempi. Kesän jälkeen toki aion pohtia vaihtoehtoja, kun juuri nyt on hyvä olla (lomat edessä ja sitä rataa). Tätä hetkeä ei tarvitse muuttaa. Omassa työssäni on ehkä eniten vikaa nimenomaan olosuhteissa, vaikka toki itse työssäkin. Kyllähän tuota osa-aikaisena jaksaisi...
Jotenkin ahdistaa sekin, että hyppäisi vain tuntemattomaan. Olisi mukavaa, että olisi jokin suunta, jota tavoitella, edes hämäräkin, mutta kun ei ole oikein mitään (vielä). Teen toki asioita juuri nyt, jotta löytäisin polkuni, en sentään ole ihan epätoivoon vajonnut :) Eteenpäin on menty!
Mukavaa kesän jatkoa sinullekin :)
Post a Comment