Inhoan sisälläni juuri nyt viipyilevää tuntemusta. Inhoan sitä, kun päässäni pyörivä ajatus elämäni turhuudesta vie elämänhaluni olemattomiin. Inhoan hetkiä, jolloin en näe mitään tarkoitusta elämälleni, inhoan sitä, kun tunnen olomassaoloni olevan yksinäistä ja turhaa.
Elämäni on lähinnä yksitoikkoista, tasaista arkista puurtamista. Ilon hetkiäkin löytyy, välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta tuntuu, että niistä ei saa rakennettua siltaa, jota kävelemällä pääsisi ikävimmistä hetkistä ja tilanteista yli. Välillä jaksaminen on tosi tiukilla, vaikka esitänkin päällepäin erinomaista arjen suorittajaa. Minä vain en jaksaisi jaksaa tätä mitättömyyttäni. Miksi en ole onnistunut tekemään elämälleni merkitystä?
Nukuin hyvin huonosti, joten väsymys painaa vähäisetkin järjelliset ajatukset maton alle. Minä en jaksaisi suorittaa tätä päivää (tai mitään päivää) näin väsyneenä. Sitä paitsi tuntuu siltä, että mitä hyötyä minun tämän päivän ponnisteluistani on kenellekään? Tämän mitättömän keskiviikon jälkeen seuraa mitätön torstai; mitään odotettavaakaan ei siis ole. Paitsi viikonloppuna voi nukkua paljon, jos uni tulee ja kantaa.
Olisipa jokin positiivinen asia, johon juuri nyt tarttua. Tällainen olotila tekee päivästä kauhean taistelun. Kuka voittaa?
No comments:
Post a Comment