Viikonlopun upeat säät saivat minut ulkoilemaan. Tein ensimmäisen talven jälkeisen lenkin metsässä ja järven rannalla ja tunsin, kuinka mieleni päästi irti normaalista, arkisesta pingotuksesta ja ilo kirmasi sisuksiini. Sunnuntaina tein toisen lenkin ja tunsin samaa rauhaa ja iloa, ja vielä nytkin kipeytyneiden lihasten myötä on hyvä olo tehdystä fyysisestä "työstä". Ihanaa, kun talvi vetäytyy taas hetkeksi ja luonto herää eloon.
Törmäsin tänään kateuden tunteeseen. Se alkoi pinnistää päätään pystyyn, kun kuuntelin erästä ihmistä niin, että minun oli jopa hieman vaikeaa keskittyä kuuntelemaan. Yllätyin reaktiostani, koska en ole juuri koskaan kateellinen; mikä juttu tämä nyt on? Osittain siinä oli kyllä jotain ymmärrettävääkin, koska kateushan kumpuaa siitä, kun kuvittelee toisella olevan asiat huomattavasti paremmin kuin itsellä on. Painotus on mielestäni nimenomaan sanalla "kuvittelee". Koskaanhan toisen koko elämää ei voi nähdä ja tietää kokonaan, joten jos yhdellä osa-alueella asiat ovatkin hyvin, niin jollain toisella välttämättä ei.
Minun on turha olla tässä asiassa kateellinen, koska en ole viime aikoina tehnyt juuri mitään omassa elämässäni tällä osa-alueella. Miksi minun pitäisi saavuttaa jotain ilman, että teen asioille mitään? Toivottavasti tämä tunne antaa minulle nyt kimmoketta tehdä enemmän ja kadehtia ja voivotella vähemmän. Olen ihan tyytyväinen siihen, että ainakin tämä tapaamani ihminen tuntuu olevan tyytyväinen tekemiinsä valintoihin. Hyvä niin, ehkä minäkin joskus.
No comments:
Post a Comment