Tuesday, April 15, 2008

Kesäpelkoja ja sananen rohkeista ihmisistä

Kevät on minulle perinteisesti hyvää aikaa: puhkun energiaa suunnitella ja tehdä asioita ja hymy valaisee kasvoni. Monille myös kesä on hyvää aikaa... mutta minulle oikeastaan ei. Siksi pelkään kesää jo nyt.

Kesä tarkoittaa minulle yksinäisyyden huipentumaa. Silloinhan nimittäin ihmiset tapaavat ystäviään, tuttaviaan ja sukulaisiaan, reissaavat ja tekevät mukavia asioita hyvässä seurassa. Tuota tekevät myös minun ystäväni ja tuttavani - paitsi minä. Vaikka haluaisinkin tavata ihmisiä ja vaikka jopa ehdottelisin tekemistä, monet ovat kovasti kiireisiä, seurallisia ja reissaavaisia, mutta omalla tahollaan. Minulle ei ole aikaa. Se tuntuu pahalta. Kerrankin kun minulla olisi aikaa vilkkaampaan sosiaaliseen elämään, niin se ei vain onnistu. Yleensä siis olenkin kesän töissä ja vapaa-ajan vietän itsekseni.

Ihan toiseen asiaan: tapasin viime viikolla ihmisen, jonka rohkeutta ihailen. Hänellä ei todellakaan voi sanoa elämässään menevän hyvin, ennemminkin päinvastoin, mutta siitä huolimatta hän on päättänyt tehdä (voimiensa rajoissa) asioita sen eteen, että jonain päivänä olisi paremmin. Parempi elämä ei siinnä horisontissa edes kangastuksena, tavoite on todellakin kaukana ja pitkän ajan päässä, mutta siitä huolimatta hän on ottanut ensimmäiset askeleensa piiiitkällä tiellä. Hän on uskaltanut tunnustaa itselleen todellisen (ei siis masentuneen mielen kuvitteleman) elämäntilanteensa. Hän on uskaltanut tarttua kaikkiin mahdollisiin apukeinoihin, joita tarjolla on (sekä yhteiskunnan että ystävien tarjoaman). Hän on uskaltanut olla oma hauras ja rikkinäinen itsensä.

Karikoita hänelle varmasti tulee ja niitä on tullutkin, mutta en näe mitään estettä sille, etteikö hän voisi saavuttaa haluamansa. Realistinen asenne, oman tilanteen ja mahdollisuuksien kunnollinen selvittäminen ja apukeinojen käyttäminen voivat johdattaa umpikujasta hyvälle uudelle tielle.

Minäkin aikanaan etsin apua masennukseeni. Kaikkea saamaani apua en käyttänyt, mutta koen, että tein kuitenkin riittävästi. Jos nimittäin ne aikanaan käyttämäni keinot eivät olisi auttaneet, olisin siirtynyt seuraavaan. Niitä apuja kuitenkin on yllättävänkin paljon tarjolla, jos niille pitää silmänsä auki. Ymmärrän kuitenkin, että joskus on hetkiä, jolloin ei edes pysty hakemaan apua, mutta silloinkin minä muistin, että hyviä ja huonoja hetkiä tulee, ja silloin hyvänä hetkenä kannattaa tarttua tilaisuuteen, koska huonona ei pysty. Silti en tiedä, miten paljon olisin valmis pyytämään apua seuraavassa tositilanteessa. Se on nimittäin kuitenkin tosi vaikeaa, koska masennus ja ahdistus on vahvoja, ajatuksia vääristäviä voimia... tosin jos vaakakupissa on ihan ikioma, ainut elämä, niin ehkä silloin muistan jatkossakin panostaa siihen. Ainakin toivottavasti olisin niin rohkea.

2 comments:

Hehkuvainen said...

Vaatii hirveästi voimaa uskaltaa olla heikko. Se on niin ristiriitaista, että kovin moni ei siihen oikeasti pystykään. Samoin kuin se, että silloin kun eniten apua tarvitsisi, on yleensä jo niin väsynyt ettei jaksa sitä apua hakea/pyytää. Nurinkurista. Hatunnosto kohtaamallesi ihmiselle, joka on rohkea ja voimakas!

Nan said...

Joo, heikkoutensa tunnustaminen on sitä todellista vahvuutta. Avun hakeminen on mielestäni aina kamalan vaikeaa, ja sitä ei oikein voi toisen puolesta tehdä... Ikävimpiä on ne tapaukset, jotka sitkeästi kieltävät tarvitsevansa apua, ja joilla siten asiat menevätkin vain alamäkeä...

Olen niin ylpeä tuosta tapaamastani ihmisestä. Hävettää oikein tunnustaa, että en olisi uskonut tuollaisen rohkeuden olevan mahdollista tuollaisessa tilanteessa, mutta on hienoa nyt myöntää olleensa väärässä!