Tuli huono omatunto tuosta edellisestä kirjoituksestani... Tuntuu, että valitan ihan turhasta: onhan minulla ihmisiä, joille vuodattaa! Kiitos heille! :) Lohduton olo vain helposti "erottaa" muista ihmisistä, vaikka ei oikeasti erotakaan. Mieli vain helposti vetäytyy nurkkaan puolustusasemiin ja kieltäytyy näkemästä asioiden todellisen tilan.
Minun on vaikea luottaa ihmisiin, mutta jos en kokeile luottamista, en voi myöskään saavuttaa onnistuneita kokemuksia. Ahdistuneena on vain vaikea muistaa, että nurkkaan vetäytyminen ei ole se paras ratkaisu.
Muiden mieltä painavien asioiden ohella mieltäni painaa tällä hetkellä ei-toivottu ihastuminen. Siis korostan, että minuun on ihastuttu, ei toisin päin. Tätä on jatkunut kyllä jo tovin, mutta vaikka toisella on tiedossa että ei, ei ja missään nimessä ei, niin voi sitä armotonta mielistelyn ja yrittämisen määrää! Hermo oikeasti repeää kohta. En ole edes mitenkään lisännyt vettä hänen myllyynsä, vaan ennemminkin ollut korostetun viileä, mutta ei sekään auta. Olen ajatellut, että tämä asia ei häiritsisi minua, mutta nyt kun olisi muutakin mietittävää, niin päässä kohta napsahtaa. (Ja näistäkin ajatuksista tulee ihan karmean huono omatunto: eihän hän paha ihminen ole eikä tarkoita pahaa, mutta kun en millään jaksaisi juuri nyt niitä mielisteleviä hymyjä yms.)
Tänään tapahtui eräs erittäin pienen pieni ilahduttava asia. Siitä olen kiitollinen.
No comments:
Post a Comment