Olen päässyt taas viime aikoina seuraamaan oikein kunnon suomalaista jäyhyyttä ja kivikasvoisuutta. On hämmentävää seurata, kun ryhmä jäykkiä suomalaisia kokoontuu tilaisuuteen, jota vetää ulkomaalainen henkilö. Vetäjän yrittäessä keskustella ryhmän kanssa hymyillen ja innostaen, vastassa on vain hiljaisuus ja ilmeettömät kasvot. Minun täytyy myöntää, että minua hävetti. Minä - joka en todellakaan ole mikään sosiaalisten taitojen taitaja - sentään sain suutani auki ja kerrottua asioita, joista olisi voinut kertoa kuka tahansa. Muista ei irronnut juuri mitään muuta kuin pakolliset takertelevat lausahdukset välttämättömistä asioista. Miten olisi ollut edes hento hymy sopivissa kohdin?! (Omahyväisenä tunnustan tunteneeni suurta mielihyvää siitä, että kerrankin olin tilaisuudessa, jossa minulla todellakin oli tilaa tulla esille - sitä tilaa oli vain hieman liikaa.)
Mikähän siinä onkin, että niin moni suomalainen on jäyhä, iloton, synkkä ja jopa näkymätön. Ei minua hiljaisuus haittaa, vaan se yleinen olemus, joka huokuu välinpitämättömyyttä, kiinnostumattomuutta ja mielenkiintoisinta näyttää olevan lähinnä ympärilleen pälyily kivikasvoisena ja katsekontaktin välttäminen. Paikalla ollaan, kun pitää, mutta asioiden käsittelyyn ei osallistuta, koska ne eivät kiinnosta. Voin kuvitella, miten nämä henkilöt heräävät henkiin muutaman tuopin jälkeen...
En minä oleta, että kaikki me suomalaiset olisimme seurallisia ja ystävällisiä, ei edes arkuus ja ujous ole ollenkaan ongelma, mutta se on ongelma, jos koko olemus huokuu välinpitämättömyyttä, elottomuutta, osallistumattomuutta ja hymyttömyyttä, kun joku yrittää esittää asioita ja saada aikaan pohdintaa ryhmässä. En yhtään ihmettele, jos ulkomaalaiset pitävät suomalaisia "hieman" omituisina, jäykkinä ja sisäänpäinkääntyneinä.
Minua tuollainen jäykkyys ja ilottomuus tympäisee nyt tosi paljon, kun jouduin sitä taas katselemaan siten, että oikein kiusaannuin. Missä ilo on? Missä rentous? Minä haluan olla iloinen ja rento.
Tänään on tuulahtanut muutamia todella ilahduttavia ja lämpimiä länsituulia tuoden iloa elämääni: jotain hyvää! Suupieleni väkisinkin taipuvat hymyyn. Eiköhän se niin ole, että jos tuijottaa synkkyyttä, ahdistusta ja ankeutta tarjolla on vain synkkyyttä, ahdistusta ja ankeutta, mutta jos kääntää katseensa ilon säikeeseen, vaikka hentoonkin, niin mielen puristus helpottuu ja näkee hyviä, iloa tuottavia asioita. Kyllä ne ankeat asiat puskee ilonkin läpi ihan riittävästi, ei niille kannata suoda enempää energiaa kuin on pakko :)
29 comments:
"mutta jos kääntää katseensa ilon säikeeseen, vaikka hentoonkin, niin mielen puristus helpottuu ja näkee hyviä, iloa tuottavia asioita."
Lähtisin siitä, että ihmisen peruselämä määrittää ajatusten suunnan. Jos käytännön asiat ovat tolallaan tai menossa parempaan suuntaan, on mielikin virkeä ja toiveikas ja poimii ympäristöstään positiivisia säikeitä itsensä vahvistukseksi.
Jos sen sijaan avioero uhkaa, työpaikka on mennyt alta, terveys renkkaa tai edessä on muuten mustaa, niin myönteisten pilkahdusten havainnointi käy työlääksi tai mahdottomaksi.
Kun elämän perusta on kunnossa (terveys, toimeentulo, perusmielekkyys johon kuuluu mahdollisuus toteuttaa itseään), eivät erilaiset elämänkolhut lannista, mutta jos elämältä puuttuu suunta, toiveikkuus ja voima eikä siinä ole mahdollisuutta tehdä itselle mieluisia asioita, niin pienetkin vastoinkäymiset saattavat osoittautua ylitsepääsemättömiksi.
Viime laman yhteydessä syntyi paljon konkursseja, työttömyyttä ja alkoholismia. Luinkin erään laajahkoa huomiota saaneen psykiatrin haastattelun, joka totesi, että tuntuu turhauttavalta hoitaa konkurssien masentamia viinaan pakenevia potilaita, kun tietää, etteivät he kaipaisi psykiatrista apua vaan rahaa.
Tuossa on vinha totuus. Toimiva käytäntö luo toiveikkuutta, mutta toiveikkaaksi ei voi ryhtyä.
Jäin pohtimaan aihetta enemmälti ja tuli mieleeni, että toiveikkuuden, positiivisuuden ja eteenpäin pyrkimisen taustalla vaikuttaa onnistumisten ja pettymysten suhde.
Ihminen kestää pettymyksiä rajallisesti. Jos niitä on liikaa, ne lamaannuttavat hänet kokonaan. Siksi masentuneita tai muuten toimintakyvyttömiä ei kannata kannustaa eteenpäin vetoamalla yritteliäisyyteen tai positiivisuuteen, koska he ovat oppineet positiivisuuden ja yritteliäisyyden tarkoittavan pettymyksiä ja henkistä tuskaa.
Elämä on kivaa kun saa tehdä asioita, joista tulee hyvä mieli. Yrittäminen ilman positiivisia tuloksia lannistaa ja kääntää mielen kielteiseksi.
Lähtökohdat peruselämään ovat meillä jokaisella erilaiset. Lapsuuteen ei voi juuri vaikuttaa, koska siellä perustaa rakentavat vanhemmat ja vallitsevat olosuhteet (taloudellinen tilanne, paikkakunta yms.). Aikuisuuden myötä pääsee rakentamaan omaa itseään ja elämäänsä.
Monet saavat rakennettua päällisin puolin hyvän elämän onnenkantamoisten avulla, toiset joutuvat tekemään hartiavoimin töitä. Suurin osa meistä kuitenkin joutuu rakentamaan elämänsä itse. On turha odotella asioita tapahtuvaksi, niin ehkä kävi lapsena, mutta aikuisena asioita täytyy oikeasti tehdä ja tehdä ja vielä tehdä lisää, vaikka päätä kivistäisikin: siten voi löytää itselle sen mieluisan tai edes siedettävän suunnan. Yhteiskunta ja ihmisen oma persoona tarjoaa mahdollisuudet ja rajoitukset ja kyllähän ne rajoitukset kyrpivät ketä tahansa, mutta niihin (siis yhteiskunnan rajoituksiin) ei voi juuri vaikuttaa. Voi vaikuttaa vain omiin valintoihinsa.
Elämä on kompromisseja, ei sitä itselle täydellistä vaihtoehtoa saa välttämättä tässähetinyt eikä ehkä ikinä, mutta se kuuluu asiaan. Mikä kuitenkaan estää tavoittelemasta itselleen tärkeitä asioita? Moni saavuttaa itselleen oikeasti tärkeitä, aitoja asioita vasta keski-iässä, mutta entä sitten? Kannattaa muistaa, että asioiden tavoittelu kannattaa, mutta niiden saavuttaminen voi kestää toooosi pitkään. Se kuuluu elämään.
Tunnen/tiedän useampiakin ihmisiä, joista olen joskus heikkona hetkenäni ihmetellyt, että miten he oikein jaksavat elää. Heiltä on puuttunut jotain todella oleellisen tärkeää elämässä: koulutus, työ, toimeentulo, terveys ja/tai sosiaaliset suhteet, mutta silti he porskuttavat eteenpäin. Mikä kantaa heitä elämässä eteenpäin, kun edes tulevaisuus ei 'näytä' paremmalta?
Kannattaa pysähtyä tuohon 'näytä'-sanaan. Tokihan, jos antaa asioiden liukua eteenpäin, elämä sujahtaa tiettyyn uraan, jolloin tietynlainen tulevaisuus on todennäköinen. Sitä liukumista ei ole kuitenkaan pakko jäädä katselemaan. Voi yrittää muuttaa jotain.
Näillä ihmisillä, joilla aidosti menee huonosti, on kuitenkin usein haaveita, tavoitteita, vaikka niiden toteutuminen ei todennäköistä lähivuosina olekaan. Heillä on lisäksi jotain hyvää, iloittavaa elämässä: jokin harrastus (esim. käsityöt, luonto (halpaa)), puoliso, lapset, kiva naapuri, vapaaehtoistyö, hyvän tekeminen toisille yms. He lisäksi rohkeasti ottavat vastaan avun, jota on mahdollista saada, pyytävät apua ja jopa tarjoavat omaa apuaan muille. Elämä ehkä näyttää siis pieneltä, mutta se onkin yllättävän rikasta, kun silmänsä pitää auki ja ottaa avun vastaan.
Jos jokin suunta elämässä näyttää toivottomalta (esim. valittu opiskeluala ei johda mihinkään järkevään, ei työllistä yms.), niin mikä pakottaa sinnikkäästi pitämään siitä kiinni? Miksi hakata päätä samaan puuhun vuodesta toiseen? Mikä estää tekemästä suunnanvaihdosta, siirtymään toiseen junaan (hakeutua vaikka johonkin kurssille), jos se vaikka johtaisi oikeasti johonkin.
"Miksi hakata päätä samaan puuhun vuodesta toiseen?"
Jotta voisi vaihtaa suuntaa, pitäisi nähdä uusi suunta mahdollisuutena. Jos taustalla on liikaa pettymyksiä, ei mikään uusi tunnu mahdollisuudelta vaan uhalta. Lisäksi menneisyydessä syntynyt katkeruus, viha ja pettymykset pitäisi käsitellä ennen uusien askelien ottamista. Muuten ne tuhoavat uudenkin alun. Tällaisten asioiden käsittelyaika lienee vähintään 10-20 vuotta, joten uusi alku ei välttämättä yhteen elämään ehdi etenkään reaaliteetit huomioiden.
Mikään ihmisen päätös tai valinta ei perustu hetkeen, vaan siinä kiteytyy kaikki se biologia ja kaikki ne kokemukset, joita ihminen mukanaan kantaa. Valintaa ei voi koskaan tehdä hetkessä, vaan se on seuraus lukemattomista aikaisemmista tapahtumista.
Kaikki tee näin tai tee noin -ehdotukset ovat hyvin näennäisiä ratkaisukeinoja, koska ne eivät huomioi yksilön mahdollisuuksia ja kokemuskenttää, vaan ne asetetaan ikään kuin ulkoapäin, historiattomasti. Tapana on myös vedota esimerkkeihin ja kuvitella, että yksilöt ovat samanlaisia. Jos Joukolla oli syöpä, avioero ja polvileikkaus, mutta hän luki siitä huolimatta insinööriksi viidessä vuodessa, niin ei se tarkoita, että Kalle pystyy samaan.
Lisää:
Ei kukaan kestä älytöntä määrää pettymyksiä, se on selvää. Ei tarvitsekaan kestää. Jo sen tiedostaminen, että SAA olla heikko, on jo puoli voittoa.
Ei masentuneelle saa sanoa, että ota itseäsi niskasta kiinni, koska se vain ahdistaa masentunutta. Masentuneelle tulee antaa tilaa parantua.
Siis, jos pettymysten tuoma lamaannus ja masennus vievät toiminta- ja ajattelukyvyn, ainoa järkevä vaihtoehto on sairasloma. Sen aikana tarkoitus on hakea jonkinlaista toimintakykyä ja ratkoa omaa toimintaa häiritseviä ajatusmallejaan.
Jos kuitenkin jaksaa toimia, niin kannattaa analysoida elämäänsä ja miettiä, mitkä asiat rakentavat sitä ja mitkä asiat pitävät sitä paikallaan. Voi olla, että joutuu tekemään kipeitä ratkaisuja, mutta se kuuluu elämään... Väitän, että lähes *aina* on vaihtoehtoja. Aikaa on, joten miksi ei sitten kannattaisi kokeilla jotain ihan muuta kuin mitä tähän asti on epätoivoisesti yrittänyt.
Erityisen tärkeää on älytä pyytää apua siinä vaiheessa, kun ei jaksa tai tuntuu että on ihan jumissa. Ei ongelmiaan kannata päivitellä yksin päässään, koska se ei välttämättä johda mihinkään muuhun kuin paikallaan pyörimiseen. Omalle tilanteelleen on väkisinkin jossain määrin sokea, joten kannattaa kuunnella mitä muut sanovat, avoimin mielin ja avoimin sydämin. Harva haluaa toiselle oikeasti pahaa, useimmiten kommentit ovat ystävällinen avuntarjous toiselle, pieni ajatus, josta toivoo toiselle olevan jotain apua ja iloa vaikeassa tilanteessa.
Ihmiset, jotka eivät pääse elämässään, kieltävät itseltään avun, syyttelevät toisia ongelmistaan ja kieltäytyvät tekemästä mitään oikeasti ratkaisevaa elämässään.
Tiivistetysti siis:
- Jos ei jaksa --> sairasloma + muu apu
- Jos ajatukset jumittavat/näköalattomuus vaivaa/tulevaisuus synkistää --> keskustelu ystävien tai ammattiavun kanssa, kirjoittaminen tms.
- Jos kaipaa mielekästä tekemistä --> mielekkäiden asioiden tekeminen (halpojakin asioita on, niitä ei kannata väheksyä).
- Työtä ei ole eikä saa --> Olisiko valittu ala väärä? Mitä voisi tehdä asiaa muuttaakseen? Rohkeita valintoja, rohkeita valintoja... työttömänä saa rahaa sen verran, että tulee toimeen ja siltä pohjalta voi alkaa rakentaa uutta suuntaa.
"Ei kukaan kestä älytöntä määrää pettymyksiä, se on selvää. Ei tarvitsekaan kestää. Jo sen tiedostaminen, että SAA olla heikko, on jo puoli voittoa."
Eihän ihminen saa olla heikko. Jos hänellä menee huonosti, aletaan häneltä heti vaatia asioita ja tekoja, jotta hän pääsisi heikkoudestaan eroon.
Mihin jää yksilön oma tila? Onko hän vain väline ideologiassa, jonka päämääränä on suhteeton elämän arvostus tai selviytymisen pakko?
En kiellä, etteikö yksilölliset tekijät vaikuttaisi asioihin, mutta on olemassa myös jonkinlaisia yleisiä suuntia. Esim. jos on jotain vaivaa ja siihen ei hae apua, paranemisennuste on myös huono. Mielestäni kuitenkin eri ihmisten selviytymistarinoita kannattaa lukea, koska niistä voi saada ihan uudenlaisia näkökulmia elämän kiperiin asioihin.
Ei kannata edes pyrkiä siihen, että asiat voisi tapahtua nopeasti. Katkeruus, viha ja pettymykset on hyvä käsitellä, mutta se vie aikaa... mutta jos ei nyt aloita, niin koska sitten? 10-20 vuotta on pitkä aika, ei se *välttämättä* niin kauan vie, mutta toki voi viedäkin. Mikään ei kuitenkaan estä sillä välin ottamasta pieniä, varovaisia askelia johonkin suuntaan. Parempi olla edes jokin suunta kuin olla ihan ilman suuntaa.
Kannattaa lisäksi muistaa, että maailmassa on ihmisiä, jotka haluavat auttaa.
"Kannattaa lisäksi muistaa, että maailmassa on ihmisiä, jotka haluavat auttaa."
Epäonnistuneet eivät kaipaa mahdollisuuksia vaan konkretiaa. Jos työttömäksi jäänyt tajuaa monen vuoden pyristelyn jälkeen, ettei voi työllistyä omalle alalleen, niin ei häntä auta sellainen ajattelumalli, että YRITÄNPÄ (hän on todennäköisesti yrittänyt jo moneen paikkaan monta kertaa aikaisemmin) ensi vuonna uuteen opiskelupaikkaan, ja KUN valmistun sieltä 4-7 vuoden päästä, niin SITTEN EHKÄ saan työn ja minulla on rahaa mennä lomalle.
Hän haluaa lomalle heti, ei EHKÄ melkein kymmenen vuoden päästä. Hän haluaa taloudellisia valinnanmahdollisuuksia HETI, ei ehkä kymmenen vuoden päästä.
Niin, näyttää kyllä siltä, että ihminen ei saa olla heikko. Yhteiskunta ei salli, vaikka väittääkin sallivansa. Silti, sosiaaliturva on heikoillakin. Harmillista on se, että sen heikon täytyy ponnistella saadakseen apua.
Esim. sairasloma mahdollistaa heikkona olemisen. Lähimmäiset usein hyväksyvät sen, että aina ei jaksa, pärjää ja he ovat valmiita tukemaan. Aikaa ja omaa tilaa on siis mahdollista saada, mutta ikävä kyllä se pitää osata vaatia. Useimmat meistä haluavat tehdä jotain silloin, kun jaksaa, joten odotettavissa on, että heikkous ei kestä iäisyyttä. Ja jos kestääkin, entä sitten.
Ei kukaan vaadi heikolta niin paljon kuin ensinäkemältä voisi kuvitella. Ei ole pakko suoriutua.
Elämässä on karua se, että ei voi saada kaikkea mitä haluaa. Se ei vain ole mitenkään mahdollista. Lapsena pystyikin ehkä huutamalla ja kiljumalla saamaan, mutta aikuisena se ei onnistu. Aina on rajoitteita, mutta kyllä niiden kanssa pystyy elämään. Lisäksi kärsivällisyys on tärkeää. Jos odottaa jonkin asian tapahtuvaksi juuri nyt, niin sehän pitää vain pettymyksen tilaa jatkuvasti yllä.
Yrittäminen yrittämisen jälkeen on todella ikävää, mutta jos ei tee, ei tapahdu :( Ehkä siihen auttaa se, jos miettii jonkin muun elämän osa-alueen onnistumisia? Aina jotain on, edes jotain pientä.
Ajatukset jumittaa, jatkan myöhemmin.
"Aina on rajoitteita, mutta kyllä niiden kanssa pystyy elämään."
Pystyä ja tahtoa ovat eri asioita. Eihän elämällä ole muuta arvoa kuin se arvo, jonka ihminen sille kokee.
Kannattaako yhden hyvän hetken vuoksi käydä läpi tuhat huonoa hetkeä? Minusta ei kannata. Elämä ilman perustyytyväisyyttä ei ole ihmisen elämää vaan jonkinlaista viettipohjaista eläimellisyyttä - olemista ja reagoimista ilman tarkoitusta ja mieltä.
"Aikaa ja omaa tilaa on siis mahdollista saada"
Ei asioiden psykologisointi ja jauhanta johda äärimmäisyyksiin venytettynä mihinkään. Tärkeintä on - täten sen taas toistan - käytäntö. Elämässä on aina jokin vähän kitkerämpi sävy, mutta jos käytäntö on kunnossa, niin sen yli pääsee ja elämä voi olla siitä huolimatta hyvää ja elämisen arvoista.
Olen Esko Ahon kanssa samaa mieltä siitä, että ylös ulos ja lenkille -malli toimii monien kohdalla. Hittoako puolikuntoinen työtön juoksee kaiken maailman terapioissa ja reseptien perässä, kun hänelle olisi paljon hyödyllisempää saada työtä, työyhteisö, rytmi elämään ja rahan suomia mahdollisuuksia.
Valheveli:
”Ei asioiden psykologisointi ja jauhanta johda äärimmäisyyksiin venytettynä mihinkään. Tärkeintä on - täten sen taas toistan - käytäntö.”
Ihmeellinen lause, voisitko selventää sitä hiukan? Kyllähän avun saaminen (esim. terapia) on käytäntöä, vai?
Esko Aho ei tiedä mielenterveydenhäiriöistä hevonvittua. Niin kuin hän ei tiedä lääketieteestä noin yleensäkään.
"Ihmeellinen lause, voisitko selventää sitä hiukan? Kyllähän avun saaminen (esim. terapia) on käytäntöä, vai?"
Joissain tapauksissa on, toisissa ei. Pääasia on, että ratkaisuyritykset osuvat ongelmien lähteille eivätkä niiden syihin. On turha hoitaa päätä, jos ongelma on esimerkiksi työn tai rahan puute.
Terapioiden tehokkuudesta ei ole selvää tieteellistä näyttöä. Näyttöä sen sijaan on niiden lumevaikutuksesta. En kuitenkaan kiellä, etteikö nuppineuvojista voisi olla apua, jos terapioihin ja niiden taustalla olevaan ideologiaan uskoo. Itsekin olen ammattiapuun huonolla menestyksellä turvautunut, mutta mikään siunaava ratkaisu se ei ole etenkään jos siihen ei usko.
Minusta terapian alussa terapeutin ehdoton velvollisuus olisikin osoittaa tilastollisesti ja tieteellisesti erilaisten terapiamuotojen tuloksellisuus, jotta asiakkaalla on mahdollisuus tarrata myös johonkin objektiiviseen eikä pelkkiin tunteisiinsa ja toiveisiinsa. Monet kuitenkin syytävät niihin valtavan omaisuuden.
Kyllä minuakin välillä harmittaa joidenkin suomalaisten jäykkyys ja hiljaisuus (itsekin olen usein sellainen vieraammassa seurassa), varsinkin verrattuna moniin ulkomaalaisiin, mutta toisaalta minusta tätä jäykkyyttä ja hiljaisuutta pitää myös arvostaa meidän omana piirteenämme.
Ulkomailla opiskellessani minua alkoi välillä ärsyttää se jatkuva kälätys ja seuranpito, vaikkei oikeasti edes ollut mitään sanottavaa, piti vain täyttää hiljaisuutta. Ja olen kuullut monen vuosia Suomessa asuneen ulkomaalaisen sanovan, että alun kummastuksen jälkeen he ovat alkaneet pitää suomalaisten hiljaisemmasta luonteesta eivätkä enää niin jaksa oman maansa vouhotusta.
-mari
Niin monta kommenttia, että hengästyttää.
Mari: tuossa on kyllä perää, että omasta erikoislaatuisuudestaan kannattaa jossain määrin pitää kiinni. Me ollaan tällaisia ja toiset ovat toisenlaisia - ei se niin vakavaa ole.
Todennäköisesti itsekin kyllästyisin jatkuvaan kälätykseen, seurallisuuteen ja vouhotukseen ja pidän enemmän rauhallisuudesta ja hiljaisuudesta. Silti olisi ihan mukavaa, jos suomalaisporukassa (virallinen tilaisuus) näkyisi vähemmän kivikasvoisuutta.
Valheveli: "Eihän elämällä ole muuta arvoa kuin se arvo, jonka ihminen sille kokee."
Tuo on hyvin sanottu. Näinhän se menee. MUTTA kyllä se niin on, että ihmisen itse on oma elämänsä rakennettava, omat arvot löydettävä. Jos vain odottaa, että taivaalta sataisi kultaa, niin saa kyllä odotella.
Valheveli: "Ei asioiden psykologisointi ja jauhanta johda äärimmäisyyksiin venytettynä mihinkään. Tärkeintä on - täten sen taas toistan - käytäntö."
En ole ehdottanut pitkäkestoista terapiaa vaihtoehdoksi, koska ei se välttämättä kaikille sovi. Olen vain kehoittanut hakemaan apua - ja sitä apua on tarjolla monenlaista. Selvää on se, että vaikka saisit käytännön kulkemaankin, niin samat ongelmat sinulla edelleen pohjalla kytee, jos niille ei mitään tee. Käytäntö helpottaa, mutta ei ratkaise kaikkea.
Olen samaa mieltä Elegian kanssa, että Esko Aho tuskin tietää näistä päävaivoista ja lääketieteestä yhtään mitään.
Valheveli: "Terapioiden tehokkuudesta ei ole selvää tieteellistä näyttöä. Näyttöä sen sijaan on niiden lumevaikutuksesta."
Annapas linkki tai pari näihin tutkimuksiin. Olen kuullut päinvastaista, varsinkin tietynlaisten terapioiden hyvistä tuloksista.
Valheveli: "On turha hoitaa päätä, jos ongelma on esimerkiksi työn tai rahan puute."
Edelleen, en ole tarjonnut pitkäkestoista terapiaa vaihtoehdoksi, vaan kehoittanut hakemaan apua. Jos ei saa omaa käytännön elämäänsä järjestykseen, siihen voi saada apua. Rahaa voi saada, jos sitä oikeasti haluaa.
Ja minusta suomalaisissa on ihana piirre se, että jäyhän ulkokuoren alla on yleensä tosi ystävällinen ihminen. Ainakin Englannissa asuessani huomasin, että todella moni siellä on päällisin puolin erittäin ystävällinen, mutta ei kuitenkaan oikeasti minun seurastani tai taustastani kiinnostunut. Tai ehkä sitä jäyhänä suomalaisena ottaa kaiken niin kamalan tosissaan :)
-marit
On sääli, jos elämä menee vain oman navan tuijottamiseksi, surkeuden ylistämiseksi, marttyyriasenteen hehkuttamiseksi, muiden ja/tai olosuhteiden syyttelemiseksi ja oman kuoreensa vetäytymiseksi. Mitä mahdollisuuksia on ihmisellä, joka ei huoli minkäänlaista apua mistään? Huonot.
Korostan vieläkin, että kiperissä elämäntilanteissa kietoutuu niin moni asia yhteen (elämän merkityksettömyyden tunne, taloudellinen tilanne, työttömyys yms.), että ei siinä voi sanoa, että ongelmat ratkeavat simsalabim, kun raha järjestyy. Kyllähän rahan tulo ja esim. ihastus voivat olla sellaisia asioita, jotka kantavat *hetken*, mutta jos pohjalla on suurempia ongelmia, ne eivät ratkaise mitään.
Ja niin ikävää kuin se onkin, niin ihan itse meidän on täällä elämämme rakennettava, mutta kannattaa muistaa, että aina on olemassa vaihtoehtoja. Kaikki vaihtoehdot eivät miellytä, mutta se kuuluu elämään.
Mitä jos hakisit apua vaikkapa sossusta ja suhtautuisit vähemmän marttyyrimaisesti nykytilanteeseen. Ei se ainakaan otsa rypyssä ruikuttamalla siitä miksikään muutu.
Mari: olen huomannut tuon saman, että ulkomaalaisista voi saada alkuun hyvinkin väärän käsityksen, kun he *esittävät* ystävällistä. Sikäli saattaa kuvitella, että toinen olisi oikeasti kiinnostunut, vaikka ei olisikaan ja sitten kyllä tuntee itsensä typeräksi... Tarkoitus olisi kai siis lähteä siihen pinnalliseen, iloiseen näytelmään mukaan, mutta eihän sellainen tällaiselta jäyhältä suomalaiselta onnistu.
Suomalaisissa on tosiaan kuori, jonka murtamisen jälkeen vastassa voi olla todellinen helmi - tai sitten ei.
Valheveli: Tuli vielä mieleeni, että hyvä, että keskustelet. Se on aina hyvä asia: keskustelu antaa ajateltavaa. Ei asioita kannata liikaa yksin miettiä. En tosin ymmärrä sitä, jos keskustelu ei muuta mitään, toisin sanoen se on vain omien luutuneiden käsitysten hokemista ja puolustelua sen sijaan, että avaisi mielensä eri näkemyksille ja vaihtoehdoille.
Turhauttavaa on tosin se, jos toinen jatkuvasti ruikuttaa jostain asiasta JA ei sitten kuitenkaan tee asioille mitään. Sinä sentään yrität tehdä jotain. Vielä kun näkisit, että vaihtoehtoja on enemmänkin kuin miltä äkkiseltään voi näyttää.
Valheveli: Alan kohta tuntea itseni hieman tyhmäksi, koska joufun jatkuvasti kyselemään. Mutta eräs motto sanoo ”viisas kysyy, tyhmä eksyy tieltä”.
”Pääasia on, että ratkaisuyritykset osuvat ongelmien lähteille eivätkä niiden syihin.”
Eivätkös ongelmien lähteet ole synonyymi niiden syille?
”On turha hoitaa päätä, jos ongelma on esimerkiksi työn tai rahan puute.”
Ihan totta. Luuletko, että sinne terapiaan ihan helpolla pääseekään, jos ei ole ”oikeata” ongelmaa? Sen sijaan on mahdollista, että työttömyys (etenkin pitkään jatkuessaan) voi aiheuttaa masennusta jne.
Terapioiden tehokkuudesta on aika paljon näyttöjä. Lisäksi terapioita ei ihan noin vain voi niputtaa samaan kasaan, sillä eri terapiamuotoja on paljon. Oleellista onkin löytää kullekin avuntarvitsijalle se hänelle sopivin muoto. Tällöin myös hoitotulokset ovat parhaat.
Erään asian olet kuitenkin oivaltanut: Jos ei terapiaan usko, niin turhahan sinne on mennä. Luulen, että monella terapiassa käyvällä on ainakin jossain vaiheessa ollut usko koetuksella omaan eheytymiseen. Niistä voi kuitenkin päästä yli, jos tekee itsekin töitä terapiansa eteen – kukaan muu ei nimittäin tee.
Luulen kyllä, että monet ihmiset ovat varsin tietoisia siitä, ettei terapia itsessään ole mikään autuaaksi tekevä toiminto. Ei siihen mitään tilastoja tarvita, ei yksilön mahdollista eheytymistä voi tarkastella tilastosta etenkin syiden ja mielenterveysongelmien kirjo on niin suuri. Masennukseen liittyy usein muutakin kuin vain se masennus.
"Terapioiden tehokkuudesta on aika paljon näyttöjä."
Olen opiskellut psykologiaa yliopistossa, eikä opinnoista sellaista kuvaa jäänyt, että terapioista olisi sanottavaa hyötyä, ja joskus luennoitsijat niiden tuloksettomuutta tietoisesti korostivatkin.
Tieteellisesti tuloksia luonnollisesti tarkastellaan tilastollisesti, mikä ei kerro mitään yksilöiden kokemasta avusta, mutta joka tapauksessa kannattaa muistaa, että freudilaisuus on silkkaa huuhaata ja muidenkin terapioiden teoreettinen tausta on hyvin hutera. Ei siis pidä luuleman, että ammattiauttajalla olisi perusteltu näkemys siitä, miten ihmismieli toimii. Hän on usein pelkkä seinä, jonka kautta asiakas itseään heijastaa. Kannattanee miettiä, millaisia summia mokomasta huvista maksaa.
Olen myös lukenut psykologian tutkijoiden ruoskintaa siitä, että terapia-ammattilaisten pitäisi olla rehellisempiä itselleen ja myöntää, että näyttö on hyvin heikkoa jos sitä edes on. Terapia on kuitenkin niin suuri bisnes ja työllistäjä, että en usko sen horjumiseen. Se on yksi uskomusbisnes monien muiden joukossa. Kokevathan ihmiset saavansa apua sellaisista luonnontuotteistakin, joiden hyödyistä ei ole vähäisintäkään tieteellistä näyttöä.
"Ainakin Englannissa asuessani huomasin, että todella moni siellä on päällisin puolin erittäin ystävällinen"
Minusta pintasosiaalisuus ja tapakulttuuri on ehdottomasti erotettava ystävällisyydestä, läsnäolosta ja kohtaamisesta.
Olin yöllä katsomassa Suomen peliä yleisissä tiloissa, kun paikalle pyyhälsi yllättäen viehättävä ja minulle ennestään tuntematon tyttölapsi, joka hoiti väsynyttä mieltäni kaljalla.
Hän paitsi ymmärsi pelistä ja osasi olla hiljaa erien ajan niin myös huokui hyväksyntää, avoimuutta ja läsnäoloa. Tämä on yksi esimerkki todellisesta ystävällisyydestä, asettumisesta avoimeksi toisen rinnalle.
Ystävällisyys voi olla myös vetäytynyttä ja arkaa ilman voimakasta läsnäoloa ja avoimuutta, mutta oleellista siinä minusta on pyrkimys tasaveroisuuteen ja kohtaamiseen.
Small talk -kulttuuri ei mielestäni perustu avoimeen kohtaamiseen vaan sujuvaan ohittamiseen.
No, eiköhän jokainen normaalijärjellä varustettu ihminen ymmärrä, etteivät mitkään psykologia- ja/tai psykiatriaopinnot kenestäkään tee selvännäkijää ihmisen päähän.
Et vastannut muuten ensimmäiseen kysymykseeni.
"Et vastannut muuten ensimmäiseen kysymykseeni"
Ruislinnun laulu korvissani tähkäpäiden päällä täysikuu. Tätäkö tarkoitat?
"Pääasia on, että ratkaisuyritykset osuvat ongelmien lähteille eivätkä niiden syihin."
Viittaussuhde on huonosti esitetty.
Tarkoitin, että pitää pyrkiä hoitamaan varsinaisia ongelmia eikä niiden aiheuttamaa. Jos masennus on seurausta työttömyydestä, on yritettävä hoitaa työttömyyttä eikä masennusta.
Nykyinen yhteiskunnallinen ilmapiiri on katala, koska se osoittaa yksilöön eikä yhteisöön. Yhteiskuntamme on ikävästi psykologisoitunut ja medikalisoitunut. Ihmisen psykofyysissosiaalisesta kokonaisuudesta on hylätty sosiaalisuus, ja sosiaalisuuden ongelmat on osoitettu yksilöön, minkä myötä niitä voidaan hoitaa lääkkeillä, vaikka tosiossa hoito pitäisi kohdistaa yhteisöihin ja yhteiskuntaan.
"Korostan vieläkin, että kiperissä elämäntilanteissa kietoutuu niin moni asia yhteen (elämän merkityksettömyyden tunne, taloudellinen tilanne, työttömyys yms.), että ei siinä voi sanoa, että ongelmat ratkeavat simsalabim, kun raha järjestyy."
Kovastihan moista monimutkaisuutta korostetaan, mutta minä kyllä omien kokemustenikin perusteella uskon, että kysymys on hyvin usein yhdestä perusongelmasta, joka voi olla esimerkiksi alkoholismi. Jos suhde viinaan muuttuu hallituksi, alkavat samalla muutkin ongelmat avautua, koska perusongelmia on vain yksi eli alkoholi ja muut ongelmat ovat ainoastaan perusongelman seurauksia.
Jos työ on tylsää, stressavaa ja tarkoituksetonta, niin se saattaa heijastua sillä tavoin, että koko elämä rupeaa vaikuttamaan turhalta ja vaikealta. Ongelmat saattavat kuitenkin ratketa hetkessä työpaikkaa vaihtamalla.
Rahan puutekin on yksi yleinen perusongelma. Jos ihminen tarvitsee elämään merkitystä tuovaan harrastamiseen 12 000 euroa vuodessa, mutta hänellä ei ole sitä, niin mieliala laskee ja elämä tuntuu lipuvan ohi käsien, vaikka kuinka yrittäisi keksiä korviketoimintaa ja nauttia pienistä asioista. Mutta heti jos ihmisen tulotaso nousee ja hän saa tehdä mieluisia asioita, niin samalla ongelmamöykky lakkaa olemasta möykky ja kiertyy auki.
Minun mieleni ainakin on sellainen, että painostavaan ja turhautuneeseen mieleen vaaditaan ainoastaan yksi asia. Kun se ratkeaa, niin ongelmatkin ratkeavat.
Nan, kauas on mennyt keskustelu alkuperäisestä aiheesta. Itse en edes alkuperäistä aihetta kommentoinut, vaikka pitikin, sillä jäin vain tuijottamaan noita mielipiteitä mm. terapiasta ja sen mahdollisesti hyödyllisyydestä tai hyödyttömyydestä. Siihen asiaan ei minulle ole mitään uutta lisättävää enää, joten voisin palata hetkeksi tuohon alkuperäiseen aiheeseen ;)
Ymmärrän hyvin kiusaantuneisuutesi. Olisin varmaan itsekin kiusaantunut, vaikka toisaalta tuon tietynlaisen jäyhyyden ja hiljaisuuden voisi nähdä kulttuurisena ominaisuutena. Pitääkö sitä sitten hävetä? Vai muuttaa tapojaan vain siksi, että vetäjä on avoimemmasta ja ”äänekkäämmästä” kulttuurista? Jos vetäjä on ottanut selvää etukäteen Suomen kulttuurista, hän saattaa olla tietoinen hiljaisuudesta, jonka mahdollisesti kohtaa.
Suomalainen hiljaisuus ja kivikasvoisuus eivät ole sama asia kuin halveksunta ja piittaamattomuus, ainakaan yleensä. Suomi on maa, joka sietää hyvin hiljaisuutta ja se voi tosiaan olla aikamoinen shokki ja kova pala purtavaksi sellaiselle henkilölle, jossa hiljaisuus tulkitaan mm. epäkohteliaaksi.
Toisaalta, jos asia ei kiinnosta, niin… Niin niin, en minäkään varmaan jaksaisi teeskennellä kiinnostunutta – olkoon vetäjä minkä maalainen tahansa. Sitä voikin sitten miettiä, että miksi ei kiinnosta. Mutta se on jo toinen asia ;)
Vähän asian vierestä:
Itse olen reissullani välillä väsynyt siihen jatkuvaan avoimuuteen, jota on osoitettava toisia kohtaan (ellei siis halua vaikuttaa töykeältä). Itse kuitenkin olen sellainen ”maassa maan tavalla” –matkaaja ja pyrin kunnioittamaan toisia kulttuureja ottamalla selvää yleisimmistä tavoista jne. että nyt ainakin pahimmat mokat jäisi tekemättä. Eikä samaa voisi olettaa muiltakin – niiltäkin, jotka tulevat esim. Suomeen? Olisi varmaan itsellekin helpompaa. :)
Hei Elegia,
jäyhyys ja hiljaisuus kuuluu suomalaisuuteen ja ei sitä enimmäkseen kannattaisi hävetä. Yleensäkin, miksi hävetä olennaista osaa itsestään, jos siitä ei ole mitään haittaa kenellekään? Kyllä minusta me suomalaiset voidaan olla suomalaista, mutta jonkinlaista junttiutta ja töykeyttä kuitenkin erittäin mielelläni karsisin. Se on kuitenkin ainutlaatuisen hienoa, että täällä me voidaan olla seurassa ihan hiljaa eikä tarvitse pingottaa ja tuottaa ääntä ihan suotta.
Minuakin väsyttäisi jatkuva avoimuus ja sosiaalisuus. En jaksaisi sitä, mutta kyllä sitä on aina reissuilla jaksanut sen, mitä pitääkin - maassa maan tavalla, mutta kuitenkin niin, että ei nyt olisi kauheasti omaa persoonaa vastaan.
Minusta töissä pitäisi olla kiinnostunut työasioiden hoitamisesta, vaikka oikeasti ei kiinnostaisikaan ;)
Post a Comment