Haistoin eräänä iltana ollessani kävelyllä ilmassa häivähdyksen syksyä. Sen myötä ajatukseni singahtivat lapsuuteeni ja syksyn ensimmäisiin jännittäviin koulupäiviini: minä, posket innostuksesta hehkuen ja selässäni puolitäysi reppuni, katselemassa koulun pihalle odotuksesta sykkien, silmilläni kavereitani etsien. Ja sitä ennen oli tietysti aina niin jännittävä koulutie, jota astelin pirtein askelin.
Koulun aloitus lomien jälkeen oli aina yhtä jännittävää. Useimmiten menin kouluun innolla, koska näinhän taas tauon jälkeen kaverini. Lisäksi syksy edusti minulle jo silloin jotain uutta ja odotettavaa, uuden alkua, joten suuntasin sitä kohti silmät ja mieli avoimina. Puolitäysi reppuni sisälsi jotain vanhaa, mutta siinä oli tilaa myös paljolle uudelle, enkä minä pelännyt sitä uutta, koska en osannut pelätä tulevaa.
Niin paljon on nyt muuttunut. Edelleen syksy tarkoittaa minulle ovea uuteen, niin vahvasti lapsuuden koulusyksyt ovat minuun tarttuneet. Edelleen olen vuosien varrella aloittanut lukuisia harrastuksia nimenomaan syksyisin, opiskeluni olen myös aloittanut silloin ja moni ihmissuhdekin on löytynyt puiden lehtien muuttaessa väriään ja rännän vihmoessa ikkunoita. Niin paljon hyvää, mutta toki jotain huonoakin.
Nykyään minä nimittäin pelkään. Vaikka syksy on usein tuonutkin minulle hyvää, on se tuonut myös ikävämpiä asioita, omien voimien vähyyttä ja läheisten poismenoa. Kokemukseni ovat muovanneet minua siten, että en enää osaa katsoa tulevaa avoimin lapsen silmin, raskaista kokemuksista vapaana, vaan väkisinkin sisintäni kaihertaa suru ja pelko. Suru aiemmista vääristä valinnoistani ja yksinäisyydestäni, joka on seurannut minua enemmän tai vähemmän lapsuuden päivistäni lähtien (onneksi en tiennyt sitä silloin), ja pelko tulevasta, siitä, että en saa eräitä raskaita taakkoja pudotettua harteiltani edes vuosien työn myötä.
Taas astun tavallaan koulutielle. Pelkään kovasti tulevaa, koska toivon niin paljon. Jos ei toivoisi kaikkea hyvää niin että sisin pakahtuu, ei olisi varaa pettyä eikä pelko epäonnistumisesta kaihertaisi. Mutta vuodet vierivät nopeasti ja minä pelkään. Yritän kuitenkin kohdata tulevan rohkeasti, koska jos en sitä tee, pelkoni ainakin käyvät toteen. Siis uusin silmin syksyä kohti, vaikka lapsuuden koulutien muisteleminen ja itsensä muistaminen pelottomana, toiveikkaana, ponnarihiuksisena tyttönä itkettääkin niin kovasti.
3 comments:
Vaikka omista kouluvuosista on jo aikaa, muistan minäkin sen tunteen ja tuoksun (elämä kuin televisiosarjasta?!?) kun syksyaamuisin kouluun kipitteli. Minä pidin kovasti koulusta, ja sinne meno oli joka vuosi yhtä mukavaa. Ehkä uutuuden viehätys vähän karisi ajan myötä, mutta positiivinen ja tuttu tunne se aina oli.
Ja vielä tänäkin päivänä menen ihan sekaisin uusista vihkoista, kynistä ja kumeista :D.
Kasvaessaan sitä törmää kaikenlaisiin juttuihin, myös niihin hieman surkeampiin. Mikä ei tapa, se vituttaa. Eiku... vahvistaa! Olet kovin rohkea, kun pelosta huolimatta tartut toimeen. Hyvä sinä!
Hei. Olipas hieno kirjoitus. Kahlaan samanlaisissa aatoksissa. Puit ne sanoiksi.
Juuri tänään ajattelin, että miksi rajakohdissa, aluissa ja lopuissa on niin vaikeaa. En haluaisi antaa pelolle siipiä, mutta kaikki uuden aloittaminen tuntuu niin tahmealta. Sitä nimenomaan pelkää, että joutuu taas koetukseen, jota ei meinaa kestää. JA kuitenkin tietää, että se pelko on ihan hyödytön siinä. Pitää vaan astua kehään.
Kaipaisin kovasti keveyttä, uutuuden huumaa. Mutta vanha painaa ajatukset alas.
Semmoinen vie kovasti energiaa. Sitä pyristelee kuin jolla joka odottaa kaislikossa tuulta.
Syksy on kaunis. Tuulen ja sateen juhlaa. Toivotaan että päästään lentoon kuin tuuli ja annetaan pelkojen valua sateiden mukana pois. Jokainen kellastuva lehti olkoon ennusmerkki uudesta kasvusta.
Hehkuvainen: syksyaamuissa on kyllä niin lähtemättömästi koulun alun tuoksu, että sen muistaa varmasti vanhempanakin :) Minä en sentään mene kynistä ja kumista sekaisin, mutta ei niitäkään voi olla katsomatta kaihoisasti.
Kiitos kannustuksestasi. Yritän täällä blogissa tsempata itseäni, joten ehkä vaikutan toimeen tarttuvammalta kuin olenkaan, mutta yritän aina välillä jotain uutta ja joskus onnistun. Ehkä se, että asioista kirjoittaa täällä, auttaa saamaan voimia toteuttaakin joskus jotakin.
Alina: Aloittaminen ja lopettaminen ON inhottavan vaikeaa, helpompaa olisi pysyä tutussa ja turvallisessa... helpompaa, mutta ei ehkä mieluisampaa, jos se tuttu ja turvallinen ei ole itseään miellyttävää. Ja pelko on tosiaan turhaa: harva näin aikuisena on enää pakkopakko, joten uutta voisi ihan hyvin kokeilla ja jos se ei miellytä, niin lopettaa se. Parempi se olisi kuin ainainen pelko, joka estää edes yrittämästä.
Minä olen pitkään etsinyt uutta ja kevyttä, mutta vanhat pelot minuakin painavat ja meinaavat urauttaa. En meinaa päästä irti. Mutta yritetään, me molemmat, eiköhän joskus jokin onnistukin?
Kiitos kauniista ja kannustavasta kommentistasi. Syksy on todellakin kaunis. Suunnataan katseemme nyt uuden syksyn myötä uuteen ja yritetään jättää pelot taaksemme.
Post a Comment