Minun on hyvin vaikea kokea, että minulla olisi oikeus mielipahaan tai suuttumukseen. Olen usein sellainen ällöttävä nöyristelijä, joka vaikenee tai jopa pyytää anteeksi sitä, että pahoittaa mielensä toisen tekemisistä tai sanomisista, koska enhän minä halua tuottaa toiselle mielipahaa tuntemalla tuntemalla ja osoittamalla itse mielipahaa. Oikein hävettää tunnustaa tämä, mutta näin se vain usein on käytännössä mennyt, vaikka olenkin tiedostanut käytökseni omituisuuden.
Ehkä johtuu tästä nöyristelylinjasta se, että kun joskus harvoin olen suuttunut tai osoittanut mielipahaa tai loukkaantumista muuten, niin vastaus siihen on ollut hirmuinen suuttumus ja usein myös kosto. Esimerkiksi eräs exäni suuttui aina, kun minä suutuin hänelle ja hän käänsi loppujen lopuksi suuttumiseni aiheen minun syykseni. Hän oli oikein taitava tässä ja vieläkin ihmettelen, että miten joku voikin osata tehdä aiheesta kuin aiheesta toisen vika. Esimerkiksi kun hän viihtyi suhteemme loppuaikoina loistavasti tulevan tyttöystävänsä kanssa ja pahoitin tästä mieleni, hän huusi suuttuneena, että sekin oli minun vikani ja usein myös kosti jotenkin, kuten katoamalla paikalta tai viettämällä vielä enemmän aikaa tämän naisen kanssa.
Siis enhän minä kokemusteni vuoksi ole uskaltanut suuttua, kun ei koskaan tiedä, mitä ikävää siitä seuraa. Eläinkin oppii jatkuvista rangaistuksista ja niin myös minä, joten jos haluaisinkin käyttäytyä vähemmän anteeksipyydellen, niin minun täytyy oikein paneutua asiaan. Se ei todellakaan tule luontevasti, vaan tunnen suurta tuskaa ja pelkoa ilmaistessani suuttumustani. Jotenkin tuntuu käsittämättömältä se, että miten voikin olla niin paljon lapsellisen typerästi suuttumukseen suhtautuvia ihmisiä, vai onkohan ollut vain huonoa tuuria, kun niin moni kaverini/kumppanini ovat olleet suuttumuksella ja kostolla mielipahaani reagoivia.
Minä sentään nykyään mietin tositositosi tarkkaan, onko minulla oikeus mielipahaan. Jos kallistun myöntävään vastaukseen, niin mietin asiaa vielä senkin jälkeen. Ja vielä ja vielä. Jos en ole varma, niin en suutu. Sikäli minua ihmetyttää, että oikeutettuun mielipahaani suhtaudutaan niin voimakkaan alistavasti ja rangaisten. Ei tule turvallinen ole.
Silti olen päättänyt, että en ala enää mädättää sisuksiani sillä, että suuntaan mielipahani sisälleni. Se on tehnyt minulle tosi paljon pahaa vuosien varrella, tehnyt minusta pelkurin ja heikon. En pidä siitä. Sellaisena ei ole hyvä olla, tuntuu kuin koko minä katoaisi johonkin mustaan kuiluun, kun lakkaan olemasta minä, jolla on oikeus kaikenlaisiin tunteisiin. Pelkuruus vie myös kunnioitukseni itseäni kohtaan ja sellaisessa tilassa on vaikea elää. Ei pidä pelätä ihmisten reaktioita, vaikka se vaikeaa onkin. Pitää vain muistaa niissä tilanteissa itse toimia siten, että jälkeenpäin olisi hyvä tai edes siedettävä olla, voisi katsoa itseään silmiin.
(Nyt ymmärrän, miltä tuntuu, kun ihmiset sanovat pyörineensä koko yön unettomana sängyssä. Viime yöni oli nimittäin sellainen. Taisin jossain välissä torkahtaa hetkeksi, mutta muuten vain pyörin ja pyörin, eikä uni tullut. Viideltä luovutin. Kammottavaa. Nyt pitäisi olla koko päivän menossa eikä päivätorkuille ole sijaa. Raskasta ja kurjaa. Onneksi sentää osa tekemisistä on mukavia.)
7 comments:
"Ehkä johtuu tästä nöyristelylinjasta"
Nöyristelylinjan vaihtoehdon ei tarvitse olla nyrkin hakkaaminen pöytään, vaan se voi olla myös välinpitämättömyys.
Välinpitämättömyyttä opettelemalla pääsee myös omasta mielipahasta. Välinpitämättömyys pysyvänä asenteena ei tietenkään tee hyvää itselle tai kanssaihmisille, mutta sitä voi käyttää samanlaisena välineenä kuin kännäämistä mielen nollauksessa.
Älä yritä niin voimakkaasti tehdä mielessäsi muista ihmisistä ja itsestäsi jotain pysyvää, koska se ei ole todellisuutta. Hyväksy ihmisten paskamaisuus, hyvyys, tempoilu ja ennustamattomuus. Kun lopetat ihmisten käytöksen ja oman kokemuksesi vertailun kuvitteelliseen perustilaan, niin olosi helpottuu. Sillä tavoin annat tilaa muille ja ennen kaikkea itsellesi.
Kiitos kommentistasi. Muistutit tärkeästä asiasta, jonka olen tiedostanut, mutta en nyt sitä kirjoittaessani muistanut.
Olenhan minä hyvin usein suhtautunut toisten ihmisten ikävään käytökseen välinpitämättömästi: usein ei tosiaan kannata takertua ikäviin asioihin, vaan antaa niiden tulla ja mennä. Aika tasoittaa. Takertuminen olisi vain kiinni pitämistä sellaisesta, josta ei kannata pitää kiinni.
Ensimmäinen tärkeä askel itselleni on kuitenkin se, että ymmärtäisin itselläni olevan oikeus mielipahaan ja muihinkin negatiivisiin tunteisiin. Tiedostan tämän ajatusten tasolla, mutta tunteiden tasolla tulee vahva torjunta ja reaktio, että "minulla ei ole oikeus", ja käyttäydyn sen mukaan. Se lisää huonoa oloa.
Minulla on lisäksi myös oikeus joissain tilanteissa ilmaista negatiivisiakin tunteitani. Tätä voisin pitää toisena askeleenani, joka minun olisi hyvä osata ottaa, jotta voisin paremmin. Tämän jälkeen voinkin sitten jossain määrin valita suhtautumiseni toisen reaktioon.
Niin, olen huomannut, että ikävät asiat helposti takertuvat kiinni, kun hyvät asiat soljuvat liukkaasti eteenpäin. Siksi silmien sulkeminen voi välillä toimiakin, vaikkakaan ei tietenkään aina. Riippuu tilanteesta.
Nan: minusta tärkeää meille kilteille tytöille on nimenomaan oppia kokemaan, että omille tunteille on oikeutus. Opettele siis ilmaisemaan tunteitasi, ja varsinkin niitä vaikeita ja hankalia - koska positiivisia tunteita todennäköisesti jo osaat ilmaista..
Minusta paljon tärkeämpää kuin välinpitämättömyys on assertiivisuus. Eli että on varma itsessään ja itsestään ja omien tunteidensa ilmaisussa. Että viestittää koko olemuksellaan ja pystymällä esim. suuttumaan kohdatessaan vääryyttä, että minun ylitseni ei kävellä, niin saa myös muut uskomaan siihen. Jos sen sijaan aina alistuu ja nielee omat tunteensa ja sen sijaan oikeuttaa toisten ihmisen käytöksen, niin on kyllä paljon ihmisiä, jotka käyttävät tällaista alistuvuutta hyväkseen. Aiempi poikaystäväsi ilmeisesti oli juuri sellainen.
Maria
Anonyymin mainitsema väliinpitämättömyys (siis ennen kaikkea omia tunteitani kohtaan) on ollut minunkin ratkaisu; ts. en enää odota ihmisiltä mitään. Että hyväksyisivät, että kuuntelisivat, että kohtelisivat oikeudenmukaisesti.
TAI oikeastaan olen opettanut itseni odottamaan aina negatiivista vastakaikua. Sitten yllätyn todella iloisesti, jos saankin osakseni jotain muuta.
Mutta mutta... Tässä on se paha ongelma, että en enää koe juuri minkäänlaista yhteyttä ihmisiin (eli ihmisiin tosielämässäni). Mulle on ihan sama, kenen kanssa aikaani vietän, koska en hae sosiaaliselta yhdessäololta tunnetasolla mitään. En luotettavuutta, en jatkuvuutta, en asioiden jakamista.
Koen, että tällaiseen väliinpitämättömyyteen totuttautuneena ei ole mielekästä elää... Tämä on ollut kenties välttämätön suojautumiskeino vaikeiden ihmissuhdekokemusten jälkeen, mutta mielestäni tällä tiellä ei (ainakaan minun itseni) pitäisi jatkaa.
Omien tunteideni huolellisesta jäädyttämisestä ja pois työntämisestä (eli juuri tuon väliinpitämättömyyden rakentamisesta) huolimatta sisimmässäni jäytää edelleen ihan samat (mielestäni terveet) perustarpeet: tarve tulla kuulluksi, ymmärretyksi, hyväksytyksi ja jopa rakastetuksi. Tarve voida luottaa edes johonkin / johonkuhun tässä maailmassa.
Itse asiassa nyt lomalla huomasin saaneeni sen verran etäisyyttä normiarkeeni, että ihme kyllä jopa uskalsin ja pystyin todella suuttumaan joillekin ihmisille, jotka ovat viime vuosien aikana tehneet mulle pahaa. Vert: Normiarjessani pystyn näennäisesti tulemaan täysin sujuvasti toimeen noiden ihmisten kanssa, eikä ikään kuin tunnu missään. Nyt ajattelen, että olisi todella oikein ja oikeutettua hankkiutua kokonaan moisesta seurasta eroon. (Tosin se on hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta, koska piirit on pienet jne.)
Mulla on ollut koko tämän 'kriisin' (jatkunut jo vuosia) ajan ihan samat arvot ja ihanteet kuin ennenkin: arvostan luotettavuutta, oikeudenmukaisuutta, empatiaa, uskollisuutta jne. ja pyrin itse käyttäytymään arvojeni mukaisesti.
Mielestäni se ei vaan voi riittää, että itse pyrin toteuttamaan noita ihanteita, mutta annan kaikkien muiden tehdä minulle mitä lystäävät – eli usein negatiivisia, paskamaisia tekoja.
...
Nan, ihmettelit sitä, kuinka usein sinun oikeutettuihin vihantunteisiisi reagoidaan mitätöimällä, lyttäämällä ja täysin torjumalla ne. Mulla on ihan sama kokemus. Useimmat ihmiset eivät vaan välitä (muista). Todella hämmästyttävän useat noudattavat jonkinlaisia viidakon lakeja ja polkevat muita ihmisiä omien itsekkäiden mielenailahtelujensa tyydyttämiseksi ihan sumeilematta.
On ikävää, että hyviä ihmisiä on niin vähän. (Siis edes hyvään pyrkiviä – kukaanhan ei ole lähimainkaan täydellinen. Tämä voi kuulostaa typerältä hurskastelulta tms., mutta luulen, että tiedät mitä tarkoitan.)
"Ensimmäinen tärkeä askel itselleni on kuitenkin se, että ymmärtäisin itselläni olevan oikeus mielipahaan ja muihinkin negatiivisiin tunteisiin."
Korkeampi tavoite olisi olla välittämättä. Ei kannata antaa mulkulle tai mulkkumaiselle käytökselle sellaista arvoa, että rupeaa sitä murehtimaan.
Joukossamme on sekä perusmulkkuja että mulkkumaisesti käyttäytyviä. Jälkimmäisiin kuuluvat melkein kaikki.
Ei kannata ottaa henkilökohtaisesti sitä, mikä ei ole henkilökohtaista. Jos ikävät asiat kääntää henkilökohtaisuuksiksi, se on mulkkumaisuuden kannattamista.
Itse opettelen myös edelleen suuttumista ja loukkaantumista ja sen näyttämistä. Pikku hiljaa, kyllä tämä tästä.
On totta, että joillekin asioille on hyvä vain viitata kintaalla, olla välittämättä. Mutta joistakin asioista saa ja pitää murahtaa. Ei ole oikein, että antaa pahojen asioiden tapahtua itselle siihen reagoimatta.
Ärise, tyttö, ärise!!
Maria: tunteideni sisälle sulkeminen ei ole tehnyt minulle todellakaan hyvää. Se väkisin tukahduttaminen aiheuttaa vain ahdistusta ja joskus jopa jonkinlaista katkeruutta siitä, että tunteillani ei ole oikeutta olla ja elää. Yritän siis opetella kuuntelemaan tunteitani ja myös löytämään omat tapani ilmaista niitä.
En tiedä, miten löytäisi tuon varmuuden olemukseensa, sen, että viestittää koko olemuksellaan, sitä mitä onkin ja tuntee. Minussa tuntuu olevan niin paljon epävarmuutta, joka huokuu ulospäin ja joka vetää puoleensa ihmisiä, jotka yrittävät tiedostetusti tai tiedostamattaan hyötyä itse epävarmuudestani. Yritän opetella tunteideni ilmaisemista ja viestimistä, ja etenenkin kai hiljalleen. Silti tapani tukahduttaa tunteeni tai kääntää ne itseeni ovat edelleen hyvin tiukasti osa minua :(
Ipo: Välinpitämättömyys on hyvä renki, mutta huono isäntä :) Siis se on hyvä suojakeino, mutta jos se pääsee liiaksi valloilleen, niin se ei enää palvelekaan hyvinvointia. Olen minäkin tuota välinpitämättömyyttä käyttänyt viime vuosina hyvinkin paljon. Ongelma on vain siinä, että jos päästän jonkun ihmisen itselleni läheiseksi, tuo välinpitämättömyyden käyttö ei onnistukaan enää niin helposti! No, kai siihenkin oppii, ja toivottavasti vielä siten, että se ei olisi huonoa välinpitämättömyyttä.
Ikävä kuulla, että sinulla on ollut rankkaa ihmissuhteissasi. Se on aina kuluttavaa. Totta on se, että jos arki pyörii siten, että ei ole paljon vapaata, niin se auttaa tosi paljon tuon välinpitämättömyyden tilan saavuttamisessa. Lomalla on sitten aikaa ajatella ja antaa tunteidenkin virrata vapaasti. Se ei ole välttämättä mieluisaa "kuuntelemista" :(
Kai se on jotenkin niin, että niitä omia ihanteitaan kannattaa itse toteuttaa ja puolensa pitää. Sitten viisaasti harkiten, itseään kuunnellen miettiä, että milloin kannattaa käyttää välinpitämättömyyttä ja milloin ei. Kai. Tai jotain.
Taidan tietää, mitä tarkoitat tuolla, että hyviä (hyvään pyrkiviä) ihmisiä on vähän. Aika monet ovat itsekkäitä ja ajavat vain omaa etuaan, vaikka eivät sinällään välttämättä pahoja olisikaan. Monesti vain se aito välittäminen ja huomaavaisuus puuttuu, liekö tämä nykyinen elämänmeno lisännyt tätä kehityssuuntaa. Surullista.
Anonymous: perusmulkut yritän nykyään jo kiertää kaukaa, jos vain tunnistan. Kyllä useimmiten (ainakin jos tuumailee ensin vähän) tunnistaa aika helposti sen, milloin ikävyyksiin kannattaa reagoida ja milloin ei. Pääsee itsekin vähemmällä, kun ei lietso toisen inhottavuutta ja nosta sitä jalustalle palvottavaksi.
Hehkuvainen: Kiitos :D Opettelen, opettelen :) Ei tosiaan ole oikein antaa pahojen asioiden tapahtua itselle.
Post a Comment