Kolmassadas kirjoitus! Hämmentävää, onko näitä jo niin monta :)
---
Minusta tuntuu, että joudun pitämään asioita sisälläni tosi paljon. Joko mielessäni on asioita, joita ei ole järkevää jakaa kenenkään kanssa tai minulla ei ole ketään, jolle purkaa mieltäni. Kyse on nimenomaan arkisista asioista, päivittäisistä askareistani, huolistani ja iloistani, joita sullon sisääni päivästä toiseen. Nyt tuntuu ihan siltä, että enää ei mahtuisi, jotain pitäisi päästää jo uloskin.
On omituista, että asioiden sisällä pitäminen pidemmän päälle alkaa tuntua pahalta. Luulisi nimittäin, että asialla ei olisi väliä, mutta minulle näyttäisi olevan. Kun ei ole juurikaan puhunut kenenkään kanssa muutamaan päivään, tuntuu kuin suu muurautuisi kiinni tai ei enää osaisi kunnolla selittääkään mitään. Sisälleni jämähtää vain kiinteä möykky, joka ei liikahdakaan, ja ajatuksetkin leijuvat jotenkin irrallisina muusta maailmasta.
Olen jotenkin jo oppinut pitämään kaikkein suurimpia murheitani sisälläni ja käsittelemään niitä itsekseni tai korkeintaan kirjoittelemalla. Sikäli uskon, että arkisempienkin asioiden, ilojen ja surujen sisällä pitämisenkin voi oppia. Tuntuu vain kovin surulliselta ajatukselta, että sellainen asia pitäisi opetella - eikö ns. normaaliin elämään kuulu jonkinlainen jutustelu niistä ja näistä? Kyllä kai, mutta eiköhän ilmankin voi elää, jos vaihtoehtoja ei juuri ole. Sitä paitsi ainahan on kirjoittaminen kanavana, ja se ei ole ollenkaan huono asia se.
3 comments:
Minusta sinä kaipaat kumppania - hyvää, tasapainoista ja tyydyttävää parisuhdetta, jossa voi jakaa toisen kanssa niin pienet kuin isotkin asiat.
t. Maria
Mustakin on surullista, että elämässä näköjään täytyy oppia sulkeutumaan, pitämään asiat itsellään, sinnittelemään yksinäisyydessä.
Joidenkin elämä on toisenlaista: miten saisin oman elämäni käännettyä sosiaalisemmaksi, onnellisemmaksi? Tuntuu, että kaikki mahdollisuudet tuon suhteen jäivät jonnekin nuoruuteen... Enää ei ole aikaa, ei voimia... Ei oikein jaksa uskoa, että elämä voisi muuttua.
Maria: niin kaipaankin, mutta en uskalla tunnustaa sitä. Lisäksi en millään uskalla uskoa, että minulla itse asiassa on tällä hetkellä jotain arvokasta.
Ipo: jos tuollaista elämää elää liian pitkään, ei ihme, että usko alkaa kadota :( Niin minullakin on käynyt, ei oikein uskalla luottaa ja heittäytyä. Toivottavasti löytäisit pian monen monta elämääsi parempaan ja mieluisampaan suuntaan vievää asiaa!
Post a Comment