Thursday, March 12, 2009

Kadonnut lapsi

Kukaan ei varmaan uskoisi, että olen ollut vilkas, eloisa, mielikuvituksekas, touhukas ja puhelias lapsi. Minä kuitenkin olin sellainen, iloinen höpöttäjä. Muistan vielä jotain niitä hetkiä (varsin elävästikin), jolloin olin tuollainen, muistan sen tunteen ja palavan innon, jolloin minä virtasin, olin läsnä ja toin itseäni esille, olin olemassa. Muistan yhtä hyvin myös joitain hetkiä siitä, millaista palautetta sain: lapsellisten ideoideni ja ajatusteni vähättelyä (naureskelua), välinpitämättömyyttä ja vaikenemista. Palautteen tarkoitus ei ollut toki olla inhottavan lannistavaa, mutta niin sen itse koin ja koen edelleen.

Onko siis ollut yllättävää, että minusta tulikin vaikeneva, itseäni ja ajatuksiani kätkevä, heikkoitsetuntoinen nainen? Kyllähän kehitykseeni on moni muukin asia vaikuttanut, mutta uskallan väittää, että näillä lapsuuden palautteilla on ollut iso merkitys. Kun en saanut olla minä, vaan minua "kannustettiin" vaikenemaan ja olemaan sivussa, niin tätä kaavaahan minä olen toistanut aikuisenakin.

Muistissani on kuitenkin aukko siinä välissä, jolloin vilkkaasta lapsesta tuli lannistunut ja vaikeneva lapsi. En tiedä, onko siinä välissä tapahtunut jotain erityistä, vai tapahtuiko lannistuminen pitkän ajan kehityksenä - uskon kyllä tuohon jälkimmäiseen.

Tähän liittyen minusta tehtiin jopa perheessäni hieman ulkopuolinen: minä olin aina (iästäni riippumatta) pieni ja avuton, enkä päässyt mukaan perheeni tekemisiin muulloin kuin silloin, kun se oli jotenkin erityistä. En voinut auttaa ruoanlaitossa, mutta kerran vuodessa toki pipareiden teossa, näin esimerkiksi. En siis kokenut olevani osa normaalia perheen "arkivirtaa", vaan seisoin siinäkin vähän sivussa (avuttomana ja huonona) sen lisäksi, että minua ei positiivisesti kannustettu mihinkään ja ajatuksiani pidettiin lapsellisina.

Tämä oli perheeni ja jopa sukuni toimintamalli, mutta eivät he missään nimessä pahoja ihmisiä ole. Ei todellakaan! Niin vain oli todennäköisesti aina toimittu ja sitä linjaa jatkettiin minunkin kohdallani. Minä vain satuin olemaan erityisen herkkä lapsi, joka tarkkaili jokaista aikuisen elettä, sanomatta jätettyjä sanoja ja naurahduksia. Minä huomasin, vedin johtopäätökseni ja vaikenin. Siinä sivussa kuvittelin olevani avuton ja huono, jonka onkin parempi vaieta ja pysyä sivussa.

Minä kaipaan ihan suunnattomasti itseäni, sitä eläväistä ja mielikuvituksekasta lasta, joka ei antanut asioiden tukahtua sisälleen ja jolla oli itsetunto. Miten minä löytäisin hänet takaisin elämääni?

4 comments:

Pilviharso said...

Oi, sitä etsin minäkin vielä - ja välillä pisaran Pikkuharsoa löydän. Onko se sittenkin luonnollinen asia? Että kadotamme oman lapsemme, menemme kuka enemmän, kuka vähemmän kauemmas, ja lopulta alkaa muodostua tarve etsiä häntä uudelleen.

Minulla on tässä työpisteessäni esillä kuva pienestä, napakasta tytöstä, jota tuulet ja tuiskut eivät lannistaneet. Ainakin hän siinä kuvassa kovasti siltä näyttää, melkein uhmakkaalta. Kyllä aitoa uhmaa tässä elämässä selviytymissä tarvitaan.

The Hush Sound said...

Voi kulta pieni, kyllä sussa sellainen puoli on. Sen esiin saaminen vain vaatii suuren kuorman höperehtimistä.

Hehkuvainen said...

Laitoin sinulle aiheesta sähköpostia.

Ihanaa viikonloppua :)!

Nan said...

Pilviharso: taitaa tuo etsiminen olla ihan luonnollinen asia varsinkin, jos jotenkin kokee sen lapsen olevan se todellinen minä. Elämä eksyttää hänestä kyllä liiankin tehokkaasti, mikä on tosi surullista... Ehkä hänet on mahdollista löytää, kun ensin oivaltaa, miten pahasti onkaan eksyksissä. Ihanalta kuulostaa tuo kuva työpöydälläsi, se varmasti muistuttaa tärkeistä asioista :)

The Hush Sound: kiitos :) Niin taitaa olla, mutta se esille saaminen vain vaatii vähän tönimistä... ja välimatkaa lannistavaan arkeen.

Hehkuvainen: Kiitos ihanasta sähköpostistasi! Vastailen siihen paremmalla ajalla, hyviä ja koskettavia ajatuksia olet kirjoittanut :) Hyvää viikonlopun jatkoa!