Näkymätön työmuurahainen

Tunnen monessakin tilanteessa ja hetkessä olevani täysin näkymätön, ja erityisesti tätä tapahtuu työelämässä. Joskus mietin töissä kävellessäni, että näkeeköhän minua (siis kehoani) kukaan, vaan olenkohan jo fyysisestikin näkymätön. Tuskinpa sentään.

Työsuoritteellani on se pienen pieni merkitys, mikä sille on määritelty. Minulla on työkavereita, joita en oikeastaan voi "kavereiksi" missään määrin sanoa, vaan ennemminkin ihmisiksi, jotka pyörivät samoissa tiloissa samaan aikaan kanssani. Juttelen joskus jonkun kanssa jopa niitänäitä, mutta harvinaisia hetkiä nuo ovat ja vielä harvinaisempia ovat ne ihmiset, joiden kanssa tuota voi harrastaa.

Työ"kaverini" eivät ole ihmisiä, jotka jakaisivat kanssani edes murustakaan samoista ajatusmaailmoista kanssani. Jotenkin julmaa sanoa näin, kun todennäköisesti joukossa on mukana helmiäkin, ja he ovat vain ehkä yhtä harmaantuneita, taustaväreihin hukkuvia ja lannistuneita kuin minäkin: kun porukka ympärillä on jo muodostunut, ei enää jaksa ponnitella itseään näkyvämmäksi, kun tietää, että jokainen ponnistelu olisi turha ja sitä katsottaisiin kieroon.

Näkymättömyydessä on hyvät puolensakin: kukaan ei kiusaa ja saa olla juuri niin paljon rauhassa kuin haluaakin. Huonoina puolina ovat näkymättömyyden tuoma lannistus, murhe omien kykyjen (onkohan niitä edes?) valumisesta hukkaan, yksinäisyys ja jopa työtehon lasku. Minua kannustaisi tieto siitä, että olen mukana, sekä työasioihin että työyhteisön sosiaalisiin asioihin liittyen, vaan kun en ole. Minua kannustaisi mahdollisuus olla aktiivinen ja touhukas, mutta kun ei sitä mahdollisuutta ole. Pitää vain olla hiljainen työmuurahainen.

No, työ on siedettävää ja palkka juoksee. Onhan siinä jo oikeasti nykyaikana paljon.