Uskottavuus

Minä en ole tainnut koskaan olla erityisen uskottava. Minusta ei helposti uskota, että voisin osata jotain tai pystyä tekemään jotain, mikä ehkä ensisilmäyksellä näyttää turhan haastavalta minulle. En ole myöskään työelämässä kohdannut sitä, että osaamiseeni jotenkin luotettaisiin, vaan ennemminkin minut nähdessään ihmiset "mieluusti" alkavat etsiä "osaavampaa" henkilöä. Esimieheni toki pitää minua osaavana ja taitaa luottaakin minuun, muiden kanssa olen uskottava ja osaava juuri niin kauan kuin kommunikointi tapahtuu jotenkin muuten kuin nenäkkäin. Kun näytän naamani, uskottavuuteni karisee silmissä.

Olen tosi turhautunut siihen, että minun ei oleteta osaavan oikein mitään (muuta kuin korkeintaan sen, mitä "pitääkin"). En halua aina tyytyä siihen, että osanani on olla jonkinlainen bimbo, joka voidaan syrjäyttää siinä vaiheessa kun jotain mielenkiintoista ja haastavaa tehtävää on tarjolla (siis muuallakin kuin työelämässä). Tuntuu kuin osanani olisi olla vain alisuoriutuja, jonka "tehtävänä" on peittää mahdolliset (onkohan niitä?!) vahvuutensa ja antaa muiden loistaa (ansiosta tai ansiotta). Olen tosin oppinut sen, että voin minäkin loistaa, mutta silloin kyseessä ei ole taitoni, osaamiseni tai miellyttävä (heh :) luonteeni, vaan jotkin ihan muut (ei-toivottavat) asiat, ja silloinkin tilanne on lähinnä kiusallinen.

Mieluusti nyt kurkistan menneisyyteeni ja lapsuuteeni ja osoitan syyttävää sormeani sinne. Miten voisin osata tuoda itseäni ja osaamistani esille, jos olen oppinut olemaan syrjässä? Miten voin tuoda vahvuuksiani esille, jos olen aina kokenut, että minulla ei ole vahvuuksia, että olen "vain" pikkutyttö, jonka on parasta seisoa sivussa ja katsoa, kun muut tekee? Eihän minua ole kasvatettu pyrkimään eteenpäin, vaan ennemminkin olemaan paikallani vaatimatta mitään. Miten voi osata vaatia, jos ei ole koskaan oppinut vaatimaan? Miten voi vaatia, jos kokee, että juuri minulla ei ole oikeutta vaatia? Ei kai ole ihme, että en sovi tähän sosiaalisilla suhteilla pelattavaan maailmaan, kun minulle ei ole kerrottu pelisääntöjä.

Kai sen uskottavuuden pitäisi lähteä ensisijaisesti itsestä. Kun uskoo itseensä, on juuri sitä mitä on ja rohkeasti puskee itseänsä esille massasta (kun niinhän muutkin tekevät), voisi se johtaa parempaan uskottavuuteen ja etenemiseen. Naamaani en juuri voi muuttaa, mutta käyttäytymistäni voin. Minun pitäisi osata osoittaa toisille oma paikkani, osaamiseni ja vahvuuteni ja seisoa sen takana riippumatta saamastani vastakaiusta. Itseeni väheksyvästi suhtautuviin ihmisiin olenkin suhtautunut melko välinpitämättömästi ja tilanteesta riippuen kylmästikin, mutta ei se minun uskottavuuttani nosta, vaan minun pitäisi jotenkin osata tuoda itseäni vahvasti esille, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty...

Minulla alkaa selkeästi mitta tulla täyteen kaikenlaista vähättelyä ja hymähtelyä. Minä voin osata, oivaltaa ja älytä, vaikka naamani antaisi minusta bimbon vaikutelman. Minä voin jaksaa vaikka varteni hentoiselta vaikuttaakin. Minä voin tehdä, vaikka en leijonanrohkeutta ensisilmäyksellä osoittaisikaan. Ainakin minä voin yrittää, jos minulle annetaan siihen mahdollisuus ja mielelläni yritänkin. En vain vielä tiedä, miten saisin otettua lapion omaan käteeni sen sijaan, että annan toisen ottaa sen minulta ja hoitaa homman minun jäädessäni sivuun katselemaan.