Aikataulutettu, loputkin voimat imevä elämä

Tyhjästä on paha ammentaa loputtomiin. Tällainen on ollut oloni viime päivinä/aikoina. Suurin osa päivästäni menee itseni pakottamiseen: pakotan itseni tekemään tietyt, vastenmielisiltä tuntuvat arkiaskareet (työ ja osa opiskeluista). Päivästä toiseen. Voimaa tuovia tekemisiä ja hetkiä viikkoon ei monta mahdu, joten "astiani" on tyhjentynyt koko syksyn. Nyt pohja taitaakin jo pilkistää.

On kamalaa yrittää ammentaa tyhjästä mielestä ja henkisestä voimattomuudesta. Kaikki tuntuu äärivastenmieliseltä ja mieltäni kaihertaa jatkuva katkeruus nykytilanteesta. Ei elämän pitäisi ajautua tällaiseen, että se on vain ankeaa raatamista ja jatkuvaa pakottamista. Olen yrittänyt hieman helpottaa taakkaani, mutta en ole siinä oikeastaan onnistunut. Vaatisi selkeästi radikaalimpia toimenpiteitä, jotta puristus hellittäisi.

Siinä vaiheessa, kun vesilasin kaatuminen tuntuu katastrofilta, tajuaa turhankin kipeästi, että nykytila ei ole hyvä. Nopeita ratkaisuja tilanteen korjaamiseksi ei vain ole. Siksi mietinkin, joka päivä, että kauan ihminen jaksaa pakottaa itsensä raatamaan pelkän rahan vuoksi, jota ei oikeastaan edes tarvitse juuri tällä hetkellä niin paljon kuin sitä tulee? Kauan tyhjästä astiasta voi vielä ammentaa, kun voimaa tuovia asioita on elämässä ihan silkan ajan puutteen vuoksikin liian vähän?

Onhan minulla kiinnostuksen kohteita ja asioita, joihin haluaisin paneutua, mutta kun en ehdi. Kivatkin asiat muuttuvat rasituksiksi, jos aikatauluni on liian täynnä. Työpäivän mittaisen itseni pakottamisen jälkeen olen aivan poikki, henkisesti loppu, jolloin mikään aikataulutettu ei vain yksinkertaisesti tunnu hyvältä, vaan tuntuu katkaisevan viimeisenkin korren, vaikka kyseessä olisikin kiva harrastus. Kaikki voimat valuvat vain pakolliseen. Ei tällainen ole elämää.

Alkusyksystä sain vielä pidettyä yllä tasapainoa elämässäni. Jossain vaiheessa rasitus alkoi kasvaa sietokykyäni suuremmaksi, jolloin voimia tuovia asioita alkoi karsiutua osaksi huomaamattanikin pois, mikä pahensi kierrettä. Vaikutusmahdollisuuksien puute työtäni kohtaan on lisännyt myös taakkaani hiljalleen. Lopputuloksena on nyt sitten pohjaton henkinen uupumus ja tyhjyys. Joulu tulee todennäköisesti parhaimpaan mahdolliseen saumaan, mutta pelkään sen olevan liian lyhyt varsinaiseen toipumiseen ja elämän tasapainottamiseen varsinkin, kun työhöni liittyviin asioihin en voi vaikuttaa.

Olen havainnut myös kehoni lisäävän kapinointiaan vallitsevia olosuhteita kohtaan. Jalkani ovat tulleet kipeäksi työstäni, mitä on vaikea käsittää. Särkee ja vetää melkein koko ajan ja helpotusta en ole keksinyt. On ankeaa tietää, että lähikuukausina särky todennäköisesti pysyy, kun työssä ei mikään muutu. Onneksi tuo ei sentään vielä vaikuta liikkumismahdollisuuksiini, se olisikin jo ihan liian paljon siedettävää.

Ei auta muuta kuin sinnitellä ja yrittää löytää ratkaisuja päästä taas tasapainoon. Voimattomuudessa se on toki vaikeaa, mutta oikeastaan muutakaan tietä ei ole. On kauheaa huomata, miten näin "vanhemmiten" henkinen paineensietokyky on heikentynyt huomattavasti - kyllä minä nuorempana jaksoin tehdä vaikka mitä! Nyt raja tulee vastaan paljon nopeammin. Pitäisi siis opetella elämään tämän uuden rajan mukaan, mutta se on vaikeaa, kun kaikkeen elämässään vallitsevaan ei voi vaikuttaa. Tai voihan työhön vaikuttaa, vaihtamalla työtä, mutta nykyaikana sekään ei ole helppoa.