Sunday, January 20, 2008

Kaverivaatimuksia ja -velvollisuuksia

Olen viime päivinä pohtinut, että milloin toista ihmistä voi sanoa kaveriksi tai ystäväksi. Minulle tuo on ollut aina oikeastaan aika selvää, tunnen sen kyllä, milloin toinen on kaveri tai ystävä, enkä sitä sen enempää pohdi. Nyt olen kuitenkin joutunut miettimään asiaa, kun eräs henkilö on alkanut miettiä, että täytänkö minä hänen määritelmäänsä kaverista.

Minä en ole viime aikoina tavannut kavereitani/ystäviäni riittävästi. Tiedän ja tunnustan sen. En voi puolustella asiaa mitenkään, olen ollut ikävä ihminen. Toisaalta en ole kyllä millään ehtinyt ja jaksanutkaan tavata kuin harvakseltaan, mutta onko se riittävä syy? Olen ajatellut, että itseään ja vointiaan pitää kuunnella ja toimia sen mukaan, mutta nyt saamani palautteen mukaan asia ei kenties olekaan näin, vaan kavereitaan/ystäviään pitää ehtiä ja jaksaa tavata säännöllisin väliajoin, jotta kelpaisin kaveriksi.

Minulla on tosi ristiriitainen olo. Minua ahdistaa se, että minulta vaaditaan sitä, että ihmissuhdetta pitää hoitaa velvollisuudentuntoisesti, vaikka oma olo/tilanne olisi mikä. Samalla kuitenkin ymmärrän toisen harmistuksen siitä, että minusta ei kuulu juuri mitään. Toki minun pitäisi huomioida toista, edes jotenkin. Kyllä minun pitäisi jaksaa ja pystyä. Ihmissuhteista täytyy pitää huolta, ei ne itsekseen säily.

Minulla on joitain ystäviä, joiden kanssa suhteet toimii tosi hyvin ja luontevasti. Jos minusta (tai heistä) ei pitkään aikaan kuulu mitään, se ei ole mitenkään ihmeellistä. Silloin voi kysyä, mitä toiselle kuuluu ja onko tapahtunut jotain. Tauonkin jälkeen juttu jatkuu siitä, mihin se viimeksi jäi. Ystävyys on mutkatonta ja luontevaa, ja keskustelu avointa.

Tämän vuoksi minusta tuntuu nyt ikävältä, kun eräs henkilö valittaa minulle siitä, että en tapaa häntä riittävän usein, jotta hän voisi kutsua minua kaverikseen. Suhteesta loistaa poissaolollaan luontevuus ja aito kiinnostus toista kohtaan. Vaikka toisella on syynsä valittaa, niin silti minusta tuntuu ikävältä se, että toista ei kiinnosta, miksi on ollut hiljaista. Minulle tulee sellainen olo, että kiinnostavaa on vain se, että toinen ei saa minusta sitä, mitä hän haluaa, vaikka asia ei välttämättä näin olisikaan.

Olen loukkaantunut toisen vaatimuksista ja valituksista, vaikka samalla tuntuu, että ei minulla ole tuollaisiin tunteisiin mitään oikeutusta, koska itse olen ollut vaisu. Ehkä kuitenkin tässäkin asiassa on kaksi puolta; toinen olisi voinut olla vähemmän valittava ja vaativa ja minä olisin voinut olla enemmän huomioiva.

Toisaalta minusta tuntuu hyvältä se, että jos toisen mieltä painaa jokin asia, hän sanoo sen minulle. Minusta on hienoa, että minulle uskalletaan antaa palautetta. Se, mikä tässä kuitenkin häiritsee on se, että palautteessa on uhkaileva sävy: jos et täytä näitä vaatimusta, menen pois.

Ihmissuhteet tuntuvat minusta haastavilta. Minulle tulee välillä aikoja, jolloin en vain jaksa tavata juuri ketään. Joskus työ vie niin paljon aikaa ja voimia, että kaipaan omaa rauhaa toipumiseen. Olen usein vetäytyvä ja nautin omasta rauhasta. Voiko minua ymmärtää sellainen ihminen, joka haluaa viettää suurimman osan runsaasta vapaa-ajastaan ihmisten kanssa? Jolle lähes aina paras tapa viettää vapaa-aikaa on olla seurassa? Ehkä ymmärtäminen ei ole mahdollista, vaikka kuinka selittäisin. Pitää kai vain hyväksyä se, että kaikki eivät sovi yhteen. Se, mitä minä pystyn tarjoamaan ei kenties vastaa toisen vaatimuksia. Se on vain elämää. Minä voin vain yrittää tehdä parhaani, vaikka se ei aina riitäkään.

5 comments:

Martsuli said...

Voi! Ymmärrän sinua täysin! Olen pohdiskellut itse juuri tuota samaa asiaa.. Olen kylmästi jättänyt vähemmälle sellaiset "ystävyydet" jotka eivät tunnu luontevilta. Minulla on sellainen työ etten enää vapaalla jaksa kamalasti nähdä ihmisiä, hyvä kun omaa perhettä jaksaa nähdä, siinä se.
Olen pitänyt yllä vain niitä ystävyysuhteita jotka ovat juuri tuollaisia kun kuvailit: vaikka menisi pitkäkin aika ettei kuulu mitään niin keskustelu on luontevaa eikä kukaan syyllistä mistään. En itse enää jaksa olla tekemisissä vain sen takia, että kuuluu tai oletetaan. Tarvitsen paljon omaa aikaa perheen kesken ja muutaman tosi hyvän ystävyysuhteen joka on aina olemassa vaikka ei koko ajan olla tekemisissä.

Anonymous said...

Kylläpä sinun (ja myös martsulin) kommentit kuulostavat tutuilta. Minulla on yksi ystävä alkanut jäädä kokonaan viime aikoina. Jotenkin tuntuu, että hänen seurassaan pitää olla tietynlainen (iloinen, innostuva, hänen asioistaan valtavan kiinnostunut, säännöllisesti yhteydessä jne.) ja kun en ole jaksanut sellainen olla, en ole pitänyt lainkaan yhteyttä viime aikoina.
Onneksi minullakin on ystävä, joka ei syyllistä minua siitä etten aina jaksa pitää yhteyttä, vaan harvatkin tapaamisemme ovat aina luontevia ja molempien kiireet ja väsymykset täysin ymmärrettäviä. Tällaisista ystävistä haluaa pitää kiinni, eikä yhteydenpito heihin tunnu velvollisuudelta. Onkin todella hienoa, jos on ystävä, jonka seurassa ei tarvitse yrittää mitään ylimääräistä.

Nan said...

Kiitos kommenteistanne! Kuulostaa lohdulliselta, että en ole yksin tällaisten mietintöjen kanssa. Olen kovasti syyllistänyt itseäni tästä asiasta, minkä tiedän olevan vähän hullua. Parastahan on tällaisissa asioissa tehdä niin kuin itsestä tuntuu parhaalta, mutta kuitenkin niin, että on toista kohtaan mahdollisimman reilu.

Elämä on muutenkin ihan riittävän kiireistä ja stressaavaa eikä vapaa-ajan jutuilla kannata lisätä paineita. Minä vain murehdin kaikkea mahdollista :\

Hyvistä ystävistä kannattaa olla kyllä tosi kiitollinen. Tosi ystävät pysyvät, vaikka elämä veisikin.

Anonymous said...

Hmm... Mä taidan olla niin kylmäverinen, että aika helpostikin jätän taakseni ihmiset, joiden kanssa ei vaan (syystä tai toisesta) tule oltua tekemisissä/vietettyä aikaa. Ehkä kauheesti pohdiskele, olenko nyt sen takia huono kaveri tai jotain. Mun mielestä todellakaan EI pidä ahdistaa itseään vapaa-ajan asioilla, kun pakollisissa velvollisuuksissakin on jo ihan tarpeeksi (tai oikeastaan enemmänkin) kuin jaksaa.

Kyllä mä kuitenkin välitän niistäkin tutuistani, joihin en juurikaan pidä yhteyttä ja toki kuuntelen/yritän auttaa, jos heillä on jotain todella tärkeää asiaa.

Hassua kyllä; vaikka joidenkin vanhojen kavereiden kanssa yhteydenpito on muuttunut hyvinkin harvaksi, niin olisin kyllä kiinnostunut tutustumaan uusiin, mukaviin (ja saman henkisiin) ihmisiin.

Mulla ei ole todellisia ystäviä mielestäni lähimainkaan riittävästi. (Mikä kyllä osittain johtuu siitä, että olen ollu muutamat viime vuodet pääsääntöisesti erittäin kiireinen ja sen takia sosiaalisesti etäisempi kuin olisin halunnut ollakaan.)

Nan said...

Ipo: kunpa itsekin pystyisin suhtautumaan ihmissuhteisiin (ja muihinkin asioihin) kepeämmin. Tiedän, miten järjetöntä on stressata (vähäisen) vapaa-ajan asioilla.

Se on kyllä totta, että joidenkin kanssa yhteydenpito vain jää vähiin ajan myötä. Ehkä niin tosiaan kuuluu tapahtuakin; ehkä ei enää ole yhdistäviä tekijöitä, ehkä on menossa etääntymisvaihe, jonka jälkeen taas voi lähentyä, ehkä muu elämä vain vie mukanaan niin, että kaikkeen ei ehdi... onhan näitä syitä. Jostain syystä tuntuu, että en vain anna itselleni hyväksyttävää syytä, vaan syyllistän itseäni ("huono kaveri" = "huono ihminen"). Lisäksi, voihan kaverisuhde olla ihan hyväkin, vaikka harvemmin tapaisikin. Ei kai se tapaamismäärä suoraan kerro kaverisuhteen syvyyttä.

Minäkin toki välitän tutuistani, joihin pidän nihkeämmin yhteyttä ja olen ehdottomasti tavoitettavissa, jos toinen osapuoli niin haluaa. Pyrin itsekin kyselemään kuulumisia silloin tällöin.

Ihminen muuttuu elämän myötä ja minusta on ihan luonnollista, että eri elämän tilanteissa eri ihmiset voivat olla niitä samanhenkisiä. Kyllä minäkin tosi mielelläni tutustun uusiin ihmisiin, mutta nyt olen alkanut stressata sitä, että voinko tarjota toiselle mitään... kun elämäni on välillä kuitenkin aika kiireistäkin. Sikäli tutustuminen on pelottavaa.

Toivottavasti löydät joskus lisää todellisia ystäviä :) (Olen huomannut, että näin kolmekymppisenä tuo alkaa olla vaikeampaa kuin aiemmin... pelottavaa!)