Vituttaa!

Ensinnäkin anteeksi käyttämäni ruma sana, mutta mikään muu sana ei riitä kuvaamaan tämän päiväisiä fiiliksiäni. Minua vituttaa. Sisimmässäni jäytää ihan raivoisan kiukkuisan kirpeä vitutus niin, että en meinaa tuolille taipua istumaan. Miten ihminen voikin olla näin ärtynyt? Ärrärrr...

Mitään maata mullistavaa ei ole kuitenkaan tapahtunut. Aamulla minua väsytti. Iltapäivällä ahdistus alkoi ottaa erävoittoa väsymyksestä ja myöhemmin koko väsymys olikin jo kutistunut ahdistuksen kaikkivoipaisuuden jalkojen juurelle pieneksi mytyksi.

Jalkani ovat liian väsyneet lenkille, päätäni hieman särkee ja oloni on kuin olisin kipeäksi tulossa (en tosin usko, että olen oikeasti kipeäksi tulossa, ehkä tämä on vain kehoni vinkki, että kannattaisi levätä). Ajatukseni ovat rullanneet koko ajan vain kiihtyvällä vauhdilla, käyn ylikierroksilla enkä tiedä mihin tätä energiaa ja ajatusten mössöä tuupata. Voisipa päässäni pyörivän kaiken mädän vain puristaa pois, heittää menemään ja mennä nukkumaan. Se olisi järkevää, mutta nyt on todennäköisesti turha toivoa unen rauhoittavaa kosketusta niin kauan kuin ylikierrokset pyörivät.

Jos nyt vähän yritän pohtia, mikä minua niin suunnattomasti ahdistaa, ärsyttää ja vituttaa niin löydän toki muutaman asian. Minua ärsyttää oma elämäni taas kerran, mikä on aika turhaa. Ärsyttää tämä kelluminen, arjen liiallinen tasaisuus ja epävarmuus tulevasta, mutta muutoksia ei voi tehdä hetkessä. Voin muuttaa elämässäni asioita vain pienin askelin tällä hetkellä ja se minun on hyväksyttävä. On oltava kärsivällinen, keskityttävä olennaiseen ja tähän hetkeen. On vain välillä niin vaikea keskittyä tähän hetkeen.

Olen lisäksi ärsyyntynyt itseeni. Ärsyttää se, että en pidä itseäni hyvänä ja samaan aikaan rasittaa oma huonouteni. Siis tiedän olevani ihan hyvä ihminen, mutta samaan aikaan en usko sitä.

Ihmissuhteet painavat myös mieltäni. Ärsyttää, kun en osaa täyttää ihmisten odotuksia ja vaatimuksia, vaan saan valituksia omasta toiminnastani. Oikeastaan minua ärsyttää nuo odotukset, vaatimukset ja valitukset, mutta varsinkin se, että en osaa reagoida niihin "oikein". Minä en vain ihan oikeasti aina jaksa olla valppaana ja valmiina reagoimaan ihmisten vaatimuksiin sopivassa ajassa. Kaipaan myös omaa rauhaa, ehkä sitten liikaakin. Nyt pelkään, että vähätkin ihmiset kaikkoavat ympäriltäni, kun minä en aina jaksa tapailla.

Lisäksi minua vituttaa se, että eräs henkilö näyttäisi välttelevän minua. Tämä on varmasti hetkellistä, mutta tässä ärtymyksen tilassa mieleni tekisi mennä tämän ihmisen luokse ja huutaa ääneni käheäksi siitä, mitä mieltä olen välttelystä, johon en saa selitystä. Minun pitäisi nyt kai vain odotella, että milloin tämä välttely loppuu. Vituttaa se, että minulla ei näytä olevan paljon sanomista tähän tilanteeseen. Aivan kuin olisin vain joku, jonka voi hetkeksi sysätä syrjään, kun minulle ei ole käyttöä (todennäköisesti henkilöllä on syynsä käytökseensä ja ehkä arvaankin sen, mutta silti tuntuu pahalta). Tällainen tilanne taas muistuttaa minua niistä monista ikävistä asioista, joihin en voi vaikuttaa ja jotka rasittavat. Täytyisi tavoitella enemmän asioita, joihin voi saada edes pienen otteen.

Minua painaa myös muutama ihan käytännön asia, jotka pitäisi hoitaa, mutta en tiedä miten.

Oikeastihan minulla on asiat nyt aika hyvin. Taidan olla vain vieläkin varsin herkkä pienille vastoinkäymisille. Ahdistus pääsee suojamuurini läpi kulkemaan liian helposti, horjuttamaan minua ja syömään elämänvoimaani. Silti minusta tuntuu, että horjuvan pinnan alla on yllättävän vahva sisus, jos vain opin hyödyntämään sitä oikein; en kovettaen ja torjuen vaan avoimesti, mutta jämäkästi.