Tuesday, February 12, 2008

Lopullisuuden tuntoja

Minulla on nykyään usein sellaisia tuntemuksia, että moni asia tähän astisessa elämässäni on mennyt vähän vinksalleen ja nyt on jotenkin jo liian myöhäistä tehdä mitään asioita muuttaakseen. Esimerkiksi tunnen itseni liian vanhaksi (ja tyhmentyneeksi), jotta opiskelu voisi enää onnistua. Parisuhteissa minulla oli aikani, mutta en osannut enkä ymmärtänyt tehdä asioita oikein, joten nyt kohtalonani on korkeintaan määräaikaiset suhteet ja/tai yksinäisyys. Uusia ystäviä en voi enää löytää, koska olen jo liian vanha ja elämäni on urautunut yksinäisyyteen ja tylsään työelämään, kun taas monella muulla on perhe ja muukin sosiaalinen elämä kunnossa.

Tuntuu lohduttomalta. Jotenkin järjen ääni sanoo, että en ole vielä liian vanha ja mitä tahansa saattaa tapahtua, mutta jos asioita oikein kunnolla ajattelee, niin ymmärtää ihmisiän rajallisuuden ja sen, että moni asia sulkee ovensa minulta vuosien kuluessa. Ja minä pelkään sitä, että ovet sulkeutuvat ennen kuin edes ymmärrän, että näin voi käydä. Pelkään, että en voi valita joitain asioita vain sen vuoksi, että kulutan vuodet paikallaan junnaamiseen ja synkistelyyn; sellaisten asioiden etsimiseen, jotka eivät johda mihinkään.

Varsinkin parisuhdeasioissa minusta tuntuu, että minun aikani oli - ja meni. Olen jo liian vanha, jotta voisin saavuttaa tasapainoista, hyvää parisuhdetta. Tarjontaa ei vain enää juuri ole ja kun elämä on urautunut yhteen uomaansa, niin uusia ihmisiäkään ei juuri kohtaa. Ystävät alkavat olla perheellisiä, joten elämäntilanteet väkisinkin etäännyttävät heistäkin. Minä jotenkin putoan kelkasta - enkä saa ehkä koskaan edes tilaisuutta harkita, haluaisinko itse lapsia vai en.

Tämä lohduttomuuden tunne on tosi ikävä. Tiedän, että oikeasti tilanne ei ole näin paha, mutta toisaalta vuosien myötä se voi mennä pahaksi. Moni asia oli helpompaa nuorempana. Nyt kokemusten myötä, varovaisempana ja omat rajallisuutensa näkevänä on hankalaa tehdä valintoja, kun ymmärtää sen, että enää ei ole aikaa vääriin valintoihin.

Kamalaa, miten minua pelottaakin se, että minusta tulee katkeroitunut vanhapiika, jonka olemassaoloa juuri kukaan ei muista ja jonka työelämä on jo turruttanut tylsyydellään.

5 comments:

mari said...

Kuulostaapa taas tutulta. Minäkin olen viime aikoina pohtinut kovasti lopullisuutta ja miettinyt, että tässäkö tämä nyt sitten on? Tämäkö on minun työtäni, tämäkö minun tapani olla ja elää koko loppuelämäni? En haluaisi niin, mutta mitä voin enää tehdä? Minulle raha on suurin este muuttaa elämääni. Opiskelisin niin mielelläni toisen tutkinnon, mutta millä sitten maksaisin vuokran, ruuat jne.? Ikävää, että rahan on pakko vaikuttaa näin paljon päätöksiini.

päivänsäde said...

Tuttuja tuntemuksia. Välilllä tuntuu, että hyväksyy kohtalonsa(=ei parisuhdetta, työ joka turruttaa/masentaa, ystävät jotka loittonevat sitten kun elämäntilanteet ovat erit) ja ei jaksa yrittää. Välillä taas saa energiaa räpiköidä "kävi miten kävi" -periaatteella edes johonkin suuntaan, ettei mielen uhkakuvat käy toteen.

Nan said...

Niin, helpointa on jotenkin vain ajelehtia nykyisessä elämässä, kun suunnan muuttaminen vaatisi rohkeutta ja tosiaan rahaakin. Mielelläänhän vielä tässä vaiheessa vaihtaisi suuntaa mieluisampaan, mutta se on niin kamalan vaikeaa!

Välillä minäkin olen ikään kuin "hyväksynyt kohtaloni", mutta välillä tulee aikoja, jolloin pursuan energiaa ja yritän (ehkä epätoivoisestikin) kääntää suuntaa. Joskus jotain pientä onnistuu, usein ei. Toisaalta tuo "kävi miten kävi" -periaate on minulle hyvä ja toimiva, koska se antaa kunnon kipinän saada jotain oikeasti aikaiseksikin. Onhan se jonkinlainen paniikkireaktio, mutta väliäkö sillä...

Ipo said...

Huh, kuulostaa niin tutulta, että ihan hirvittää! Noita juttuja mä pyörittelen mielessäni harva se päivä.

Tuntuu, että mulle on varattu vain vähittäinen (kaikista) haaveista luopuminen ja harmaa arki.

Mutta, täytyy yrittää aina välillä pakottautua toiveikkuuteen, jos vaikka vahingossa saisi vielä pienen tilkkasen jotain muutakin osakseen...

Nan said...

Ipo: on kyllä äärimmäisen tärkeää, että tuota toiveikkuutta ei kadottaisi. Toiveikkuus on iso kantava voima, ilman sitä en olisi jaksanutkaan.

Tuo tunne siitä, että tulevaisuus tarjoaa vain vähittäistä haaveista luopumista kylmää minua. Jos tuota on tarjolla, niin mitä odotettavaa tässä enää on? Niin, ei auta muuta kuin olla toiveikas ja yrittää luottaa siihen, että hyviäkin asioita tapahtuu.