Wednesday, June 25, 2008

Toisen (ja itsensä) hyväksymisestä

Minun on useimmiten ollut helppo hyväksyä ystäväni sellaisena kuin he ovat. Parisuhteissani ja itseni kohdalla asia on ollut huomattavasti haastavampaa, mutta olen oppinut asiasta yhtä ja toista elämäni varrella, välillä jopa hyvin raskaiden kokemusten myötä. Nyt minusta tuntuu, että erityisesti viime aikoina olen oivaltanut jotain olennaista ihmissuhteista.

Ensimmäisessä parisuhteessani yritin selkeästi ja tietoisesti muuttaa toista. Toisessa oli paljon ominaisuuksia, joista en pitänyt, joten yritin ratkoa suhteen ongelmia muuttamalla toista tajuamatta sitä, miten väärin se häntä kohtaan olikaan. Toki silloinen poikaystäväni yritti jossain määrin muuttaa myös minua, mutta kyllä minä olin se suurempi mörkö tässä asiassa. En yhtään tajunnut, että me emme vain olleet yhtään toisillemme sopivat kumppanit; miten olisin voinutkaan tietää, kun eihän minulla ollut kokemusta parisuhteista enkä tuntenut itseänikään.

Halu muuttaa kumppaniani oli seuraavassa suhteessa selvästi vähäisempää. En kokenut edes erityisempää "tarvetta" moiseen, koska toinen oli minulle selvästi parempi kumppani kuin edellinen oli ollut, sopivampi. Tässä suhteessa kompastuin kuitenkin siihen, että minua yritettiin muuttaa, kovastikin. Se oli inhottavaa ja toisen nalkuttaminen murensi suhteen luottamusta ja läheisyyttä, jolloin todellakin huomasin, että toisen persoonan hyväksymättömyys parisuhteessa ei ole hyvä tie kulkea. Tämän suhteen jälkeen tietoinen halu muuttaa toista on karissut entisestään, mutta lähinnä sen oivalluksen myötä, että yritys muuttaa toista ei ole oikein eikä toimi suhteen parhaaksi.

Nykyään minä arvostan läheisiä ihmisiäni jo niin paljon, että en halua muuttaa heidän omalaatuisia persooniaan ja ominaisuuksiaan. Heillä on omat omituiset luonteenpiirteensä ja tapansa, mutta se on minusta vain hienoa ja rakastettavaa. Minusta tuntuu mahdottomalta edes ajatuksena, että toisen jokaista piirrettä rakastaisi sydämensä pohjasta, mutta eihän se ole edes tarpeellista: toinen on kuitenkin oma kokonaisuutensa, joka pitää nähdä, ja se koko paketti pitää joko hylätä tai hyväksyä, eikä jatkuvasti natista ominaisuuksista, jotka ovat selkeästi osa toisen persoonaa. Uskon, että toisen hyväksyminen sellaisenaan kuin toinen on lähentää, mikä taas auttaa luomaan ihmissuhteen, jossa viihtyy. Olenkin huomannut, että kykyni hyväksyä on lisännyt kiintymystäni... tai kyse voi olla siitäkin, että toinen on vain sopivampi kumppani/läheinen, kun hänet pystyy hyväksymään.

En tarkoita tällä hyväksymisellä kuitenkaan sitä, että toisen ikävät piirteet ja ominaisuudet haudattaisiin johonkin peruskallion pienen pieneen koloseen, vaan ne ovat edelleen olemassa ja voivat toki aiheuttaa joskus kitkaa, riitaa ja pahempaakin kriisiä, mutta niidenkin kanssa eletään, koska mistä lähtien elämä mutkatonta olisi ollut. Kukin meistä toki määrittelee itse, mitä on valmis sietämään ja mitä ei.

Toivon, että en yritä muuttaa toista tiedostamattani. Joskus pelkään, että kannustukseni kuulostavat siltä, että haluaisin muuttaa toista, vaikka kyse onkin vain kannustamisesta suuntiin, joita toinen kenties arkailee, mutta tavoittelee. En osaa myöskään sanoa, heijastaako olemukseni joskus sanatonta hyväksymättömyyttä, mutta toivon, että se ei sitä tee.

Toisen hyväksymisen tärkeyden oivaltaminen on ollut pitkä tie, mutta on hienoa huomata sen tuoneen tulosta. Minä en halua olla sellainen ihminen, joita lapsuudessani liikaa näin ja jotka nalkuttivat puolisoilleen/siskoilleen/veljilleen aivan tyhjänpäiväisistä asioista luoden kireää ja kummallista ilmapiiriä, josta läheisyys ja lämpö loistivat poissaolollaan. Toivottavasti osaisin itse olla nalkuttamaton ja välittävä lähimmäinen, mutta kuitenkin vahva enkä mikään kaiken hyväksyvä kynnysmatto.

Niin, olen oivaltanut jotain hyväksymisestä, mutta olen vielä varsin kaukana siitä, että pystyisin hyväksymään itseni. En ole koskaan oikein hyväksynyt itseäni sellaisena kuin olen, ja asiaa ovat tukeneet muutamat ihmiset menneisyydessäni: he ovat osoittaneet kukin tavallaan, että en ole pärjäävä, osaava ja hyvä. Sattuu myöntää se, että jotkut ovat ajatelleet minusta noin ikävästi, mutta ehkä pystyn joskus jättämään asian menneisyyteen ja toteamaan, että vähänpä he tiesivät, koska olen pärjännyt ihan hyvin. Ehkä sitä kautta pystyn jonain päivänä hyväksymään itseni paremmin, koska olenhan minä ihan hyvä ja pärjäävä, kivakin ihminen, jolla on ihanan lämpimiä, välittäviä ja omalaatuisia lähimmäisiä.

2 comments:

Hehkuvainen said...

Jälleen kerran hyvää pohdintaa. Tuota olen paljon itsekin miettinyt, ja aina huomannut että olen itselleni aivan liian ankara. Sallin toisille paljon enemmän kuin itselleni. Tähän on tultava muutos! Miksi en voisi olla itselleni kiva?

Oikein ihanaa viikonloppua :)!

Nan said...

Niin, kyllä itselleen kannattaa olla vähintään yhtä kiva kuin toisille - mutta mitenpä toteutat tuon käytännössä? No, kai sen oppii, jos aikansa opettelee :) Liiallisella ankaruudella itseään kohtaan ei kyllä saavuta mielestäni mitään hyvää.

Kiitos ja oikein hyvää viikonloppua sinullekin! :)