Minusta tuntuu ja näyttää siltä, että nirsous on lisääntynyt yleisen hyvinvoinnin lisääntyessä, eikä suunta ole pelkästään hyvä. Nirsoudenhan voi jakaa positiiviseen (järkevään valikoivuuteen) ja negatiiviseen, asioiden karsimiseen oman hienohipiäisyyden ja vääränlaisen paremmuudendentunteen vuoksi.
Minusta on hienoa, jos uskaltaa nirsoilla oman hyvinvointinsa vuoksi, esimerkiksi tekemällä järkeviä ruokavalintoja, kun kerran vaihtoehtoja on. En kuitenkaan ymmärtäisi nirsoutta siinä vaiheessa, jos ruokaa ei olisikaan tarjolla nykyiseen malliin, kuten joskus muinoin on ollutkin. Ruokahan on perinteinen esimerkki nirsoudesta, ja sen vuoksihan vedetään naamaa rumalle ilmeelle helpostikin, jos juuri omaa lempparia ei ilmestykään nenän alle.
Nirsoutta on kuitenkin myös kaikkialla muuallakin. Parisuhdemarkkinat ovat muuttuneet ihan käsittämättömiksi: jotkut tuntuvat ihan oikeasti hakevan kumppania todella tiukan muotin mukaan, kuten että kumppanin pitäisi olla tietyn näköinen (kaunis, hoikka) tai sosiaalisesti säihkyvä. Tai sitten kumppanin pitäisi olla rikas ja omistaa taloa ja maata. Tai sitten juuri minä itse olen niin mahtava, älykäs, viisas ja loistava, että ansaitsen vain laadukkaimman naisen/miehen, "rotukumppanin" samasta hehkeästä yhteiskuntaluokasta. Ei oikein kuulosta elävältä elämältä, vaan jossain omassa höttömaailmassa elämiseltä.
Parisuhdemarkkinoilla täytyy kuitenkin olla tervettä, suojelevaa nirsoutta, jotta ei ajaudu tilanteeseen, jossa kaksi ihmistä (tai vielä useampi) loppujen lopuksi kärsii.
Työmarkkinoillakin ilmenee nirsoutta, missä siinäkin on sitä tervettä puolta: on todellakin järkevää olla tekemättä työtä, joka veisi terveyden. Yletöntä nirsoutta en kuitenkaan ymmärrä, sitä että on niin herkkähipiäinen, että mikään työ ei oikein maita, paitsi tietysti korkeastipalkatut, arvostusta huokuvat paikat jossain keskellä suuren kaupungin sykettä. En oikein osaa arvostaa sitäkään, että keltanokkana halutaan naama nyrpeänä hamuilla vain niitä korkeimpia paikkoja näkemättä "oikeaa elämää ja työntekoa" juuri ollenkaan.
Luulen, että monessa työtehtävässä liikutaan oman mukavuusalueen ulkopuolella, eikä sille oikein mitään mahda. Ei ole tainnut toimeentulon hankkiminen koskaan olla varsinaisesti mitään hauskanpitoa, eivätkä nämä kiristyvät ajat asiaa taida helpottaa. On hienoa tavoitella sitä unelmiensa työpaikkaa (ja minusta niin kannattaa toimiakin!), mutta matka sitä tavoitellessa ei voi olla vain nyrpeää heittäytymistä selälleen ja huutoparkukiukkua.
Eräs esimerkki nirsoudesta voisi olla myös tolkuton muodin perässä juokseminen, sellainen, että vain merkkiluomukset kelpaavat oman varren verhoajiksi. Sama pätee myös muun materian osalta, joillekin kelpaa vain hienostovermeet kotia sisustamaan. Jos siihen tosin on aidosti varaa, niin mikäpä siinä.
Sama kai se on, kuinka nirsoja ihmiset ovat, mutta toisaalta jos mikään ei oikein kelpaa eikä omaa hipiää hivele, niin ei se oikein ymmärrystäkään saa osakseen. Onkohan tämä julma ajattelutapa?
5 comments:
Minusta elämästä menee ilo, jos on liian nirso. Kun mikään ei kelpaa, ei osaa olla koskaan tyytyväinen ja saamaansa iloinen. Osaan minäkin olla nirso (ja toivon, että terveellä tavalla nimenomaan parin ja työn valinnassa), mutta osaan ainakin vielä iloita myös vaatimattomista asioista.
Kyllähän suomalaisille on aina ja iankaikkisesti opetettu, että "vaatimattomuus kaunistaa" ja "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa". Kulttuurimme ei ole koskaan hyväksynyt itsensä korostamista tai "liian hienon" tavoittelua.
Jos tämä näkyy siten, että ihminen arvostaa pieniäkin asioita, on homma toiminut. Mutta joskus menee tuo nöyristely vähän liialliseksi. On ihan hyvä, että jossain määrin opimme kansainvälisiä asioita ja tapoja. Että myös suomalainen voi ihan rehellisesti ääneen sanoa olevansa hyvä (jos on) ja arvokas, ja asettaa tavotteita. Että voi ilman syyllisyydentuntoa sanoa ansaitsevansa sitä hyvää, mitä haluaa.
"Sama kai se on, kuinka nirsoja ihmiset ovat, mutta toisaalta jos mikään ei oikein kelpaa eikä omaa hipiää hivele, niin ei se oikein ymmärrystäkään saa osakseen. Onkohan tämä julma ajattelutapa?"
Eipä tuossa mitään julmaa ole. Erottaisin kuitenkin nirsouden yksilön itsensä tiedostamista ja asettamista hyvän elämän ja olemisen reunaehdoista, joista Hehkuvainenkin kirjoittaa.
Joskus nämä ehdot eivät ole realistisia, mutta useimmilla kuitenkin on käsitys siitä, millaisessa elämässä he voivat olla onnellisia. Ihmisen pitää kunnioittaa itseään sen verran, ettei hyväksy elämää ja valintoja, jotka eivät häntä tyydytä. Siitä seuraa ainoastaan katkeruutta, väsymistä ja toimintakyvyttömyyttä. Tiedän sen kokemuksesta. Kun seuraa muiden ihanteita ja vaatimuksia oman sisimpänsä sijaan, on seurauksena helposti henkinen ja käytännöllinen umpikuja.
Rahanpalvontakulttuurissamme on tapana korostaa, että kaikki työ on tärkeää ja ettei koulutetunkaan ihmisen ole häpeä istua esimerkiksi kaupan kassalla. Sellainen on yhteiskunnallisesti tehokasta. Minä en kuitenkaan arvosta elämää, jossa ihminen elää niukalla palkalla päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen ainoastaan selviytyminen mielessään. Itsemurhakin on viisaampi tie kuin elämä, jossa tekee itsestään valinnoillaan yhteiskunnallisen säilykkeen. Ei se yleiskoulutettu ihminen näet sieltä kassalta uraputkeen pääsääntöisesti taikaisin nouse etenkään jos ei ole koskaan sinne päässytkään. Se vain menee niin.
Myöskään parisuhteeseen ei kannata tyytyä sillä perusteella, että puoliso on kunnollinen, omillaan toimeen tuleva ja "hyvä ihminen". Ulkopuolisen mielestä suhteen jatkaminen voi vaikuttaa kumppanin ominaisuuksien vuoksi rationaaliselta, mutta rationaalisuudella ei tule onnelliseksi - ei sen enempää työelämässä kuin parisuhteessakaan, koska ihminen elää tunteillaan ja tunteistaan.
Hehkuvainen: tuo on hyvin sanottu, että elämästä menee ilo, jos on liian nirso. Tuo nimenomaan siten, että mikään ei kelpaa eli ei osaa nauttia saamastaan, vaan täytyy aina olla liikkeessä muutokseen, vaihtaa "parempaan". Elämä on kuitenkin tässä ja nyt.
Hyvää ja järkevää nirsouttakin on vaikka kuinka paljon, niin kuin kirjoitinkin. Taidan olla tavannut enimmäkseen varsin vaatimattomia ihmisiä, todellisia ei-nirsoja, jotka joissain tilanteissa saattavat tyytyä liikaakin. Arvostan kyllä kovasti suomalaista nöyryyttä, mutta joskus toivoisin joidenkin tapaamieni ihmisten röyhistelevän aiheellisesti rintaansa :) Ja joo, kyky nauttia pienistä asioista on hieno ominaisuus.
Olen kuitenkin välillä törmännyt vähän sellaisiin "hienoperseisiinkin" (jos rumasti saa sanoa), joille ei sitten oikein mikään tunnu kelpaavankaan. Tiedä sitten, mistä moinen johtuu, kasvatuksesta, rikkaasta kodista vai ylihyvästä (tai heikosta) itsetunnosta.
Syrjäytynyt: kullakin on tosiaan omat rajansa sille, mikä on nirsoutta ja mikä ei, siis jos minusta jokin näyttää nirsoudelta, toisen mielestä se ei sitä ole.
Toisten pillien mukaan tanssiminen ei tuo itselle tasapainoa ja onnea, vaan hämärtää niitä itselle tärkeitä asioita. Nirsous toisen vuoksi, eläminen toisen odotusten vuoksi toisin kuin itse haluaisi? Se olisi tosiaan ikävää. Ei toinen voi piirtää toisen ihmisen elämän rajoja, vaan se on tehtävä itse.
Itsensä kunnioittaminen on todella tärkeää, ehdottomasti yksi tärkeimmistä asioista. Ei mitä tahansa itselle selkeästi huonoa kannata ottaa vastaan (vaikka varmasti jokainen joutuu tästä välillä väliaikaisesti joustamaankin), ja se ei ole nirsoutta. Jos ei itse puolusta omaa hyvyyttään ja arvoaan, niin kuka sitten? Ehkä lähimmäiset, jos niitä onnekkaasti sattuu olemaan
Kivaa, että joku muukin on sitä mieltä, että aina ei voi vain nenä nyrpällä osoitella mitä mieluiten tahtoo ja haluaa. Joskus täytyy sopeutua, ankeisiinkin aikoihin ja asioihin. Kuitenkin voi tavoitella hyvää & parempaa!
Ipo: minusta suorastaan *täytyy* tavoitella hyvää ja parempaa, jos vain vielä suinkin kaiken inhottavan jälkeen jaksaa :)
Post a Comment