Thursday, July 23, 2009

Ulkopuolisuus herättää katkeruutta

Olen pohtinut ulkopuolisuuden tunnetta hyvin paljon. Sitä en ole vielä ratkaissut, että mistä se oikeastaan kumpuaa ja miksi sellainen olo ikään kuin "täytyy" syntyä ja olla olemassa, vaikka kaipa suurimpana osatekijänä on omien sosiaalisten taitojen puute (kontaktin ottamiseen liittyvien taitojen puute ja/tai kyvyttömyys solmia läheisiä ihmissuhteita ja ylläpitää niitä). Se on kuitenkin selvää, että suurta kärsimystä noiden taitojen oppimattomuus aiheuttaa.

En voi olla pohtimatta myös kouluampumisia. Kokivatkohan ampujat, että he olivat ulkopuolisia eikä heillä ollut mitään keinoa päästä mukaan ympäröivään maailmaan? Katselivatko he katkerina sivusta muiden oikealta elämältä vaikuttavaa elämää, kun itse täytyi katkerana vain tyytyä lähinnä omaan seuraansa ja lopun ikänsä kestävään ulkopuolisuuteensa? Kuinkahan moni oikeasti pohtii vaarallisia mietteitä katsellessaan ympärillään näkyvää sosiaalista ilonpitoa, johon itsellä ei ole eikä todennäköisesti koskaan tule olemaan mitään osaa? Kuinkahan moni joutuu tukahduttamaan itsensä, tunteensa ja taitonsa siihen, että ei kertakaikkiaan pääse mukaan, vaikka joskus yrittäisikin? Kuinka kauan pettymyksiä ja itsensä tukahduttamista jaksaa ja katkeruuttaan saa pysymään hallinnassa ennen kuin se jäytää sisukset tai ympäristön rikki?

Ei näissä asioissa voi ketään syyttää, koska nämä tilanteet ovat niin monien asioiden mutkikas vyyhti. Taustalla on ehkä kasvatukseen liittyviä ongelmia, sosiaalisuuden oppimattomuutta, persoonan piirteitä ja ympäröivien ihmisten nuivaa käytöstä, menestyjien suosimista ja heikompien syrjimistä. Jos siis halutaan syyttää, sormi osoittaisi moneen suuntaan. Niistä monista pienistä asioista voi syntyä yksi iso solmu.

Tunnustan joskus oikein huonona hetkenä tuntevani valtavaa katkeruutta nähdessäni menestystä ja sosiaalista hauskanpitoa, sellaista, että pimeissä fantasioissani tuhoan moisen lähistöllä näkyvän ilonpidon ja/tai ylimielisyyden (ihan siitä syystä, että "eipähän heilläkään ole sitten hauskaa, kun ei minullakaan ole"). Luulen kuitenkin, että näitä "fantasioita" on monella muullakin, mutta niistä ei puhuta, koska ne näyttävät sairailta ja ovat vahvasti halveksittuja ("ei saa ajatella noin"). Tärkeä raja menee kuitenkin siinä, miten oikeasti käytännössä elämässään toimii, meneekö polttamaan jonkun ökytalon asukkaineen vai en. Minä en mene, minä fantasioin silloin, kun on niin paha olo, että mihinkään positiiviseen ja rakentavaan ei pysty.

Itselleni ratkaisuksi olen huomannut sanonnan "poissa silmistä, poissa mielestä". Jos jokin asia herättää minussa katkeruutta, hakeudun toisenlaiseen paikkaan, tilanteeseen. Siksikin haaveilen tietynlaisesta asumisesta ja elämästä, jotta saisin silmistäni pois tietyt, suorastaan normaaliin elämään kuuluvat asiat (mutta ei minun elämääni kuuluvat) ja samalla olisin sellaisessa ympäristössä, jossa voisin toteuttaa niitä itselleni tärkeitä ja elämää ylläpitäviä asioita, joihin jopa minullakin on mahdollisuus.

Olen varma, että tämä nykymeno sairastuttaa helposti, jos on itselleen vääränlaisessa ympäristössä ja yrittää mennä väärän betonioven läpi. Se oman paikkansa löytäminen ei vain ole ihan helppoa eikä aina edes tiedä, missä se oma paikka voisi olla. Joskus kuitenkin tietää, missä se ei ainakaan ole, ja se on hyvä alku.

12 comments:

LL said...

Vahan on samanlaisia "pimeita" ajatuksia valilla. Katson paheksuvasti ihmisia jotka kantaa kaljaa viikonlopunviettoon :). No, noita ajatuksia seuraa varmaan aina ajatus siita, etta olisipa itse mukana. En tosin pida kaljasta, mutta noin periaatteessa kuitenkin...

En tieda noista kouluammuskelijoista. Ehka niilla on ollut samanlaisia ajatuksia, mutta myos varmasti paassa on heittanyt vahan enemman. Varsinkin Virginia Tech:n tyypin olisi kuulunut olla sairaalassa.

trina said...

Tärkeästä asiasta puhut, ainakin meidän mielestä joita se koskettaa. Mulla on vuosikausia, oikeastaan lapsesta saakka ollut samantyyppisiä ulkopuolisuuden tuntemuksia. Asiaa olen käynyt läpi syviä pohjamutia myöten. Vähitellen, ainakin ajoittain olen kuitenkin oppinut olemaan sinut asian ja itseni kanssa. En tiedä mikä asiaan on auttanut, paljon olen lukenut asiaan liittyviä kirjoja ja opetellut rakastamaan itseäni, että on yhtä arvokas sellaisena kuin on. Yksi hyvä kirja (en tiedä miten paljon liitty asiaan) on Liisa Keltikangas-Järvisellä temperamenttiin liittyen.

Sen vaan huomaa, että helposti alkaa vetäytyä kokonaan syrjään ihmiskontakteista, jos ei koe seuraa omaksi. Toisaalta ei kaikkien ihmisten tarvitsekkaan olla ystäviäni, jos arvostan erilaisia asioita ja olen siten erilainen. Tietysti olisi hienoa, jos osuisi niiden 'omanlaisten' ihmisten seuraan, jotka kokevat ja ajattelevat samoin.

Nan said...

LL: joo, kyllähän se jotain pahempaa mielenterveysongelmaa vaatii, että kovin radikaaleihin toimiin pystyy... Enkä minäkään noista omista inhottavista ajatuksistani pidä, mutta ei niiden olemassaoloakaan voi kieltää. Sikäli siis tulkoon ja menköön, kunhan eivät toimenpiteiksi muodostu.

Trina: Kiitos kirjavinkistä! Olen noita temperamenttia käsitteleviä opuksia harkinnut luettavaksi, mutta vielä se on jäänyt.

Minäkin olen hiljalleen oppinut hyväksymään itseäni tällaisena kuin olen ja mielestäni se on hyvä suunta. Vaikeaa on kuitenkin ollut... Ikävää, että sinullakin on noita ulkopuolisuuden tunteita, kun se on niin hankala asia käsitellä ja itsessään sietää, mutta hyvä, kun olet edistynyt asiassa. Se tuo toivoa, että asian kanssa voi jonain päivänä elää edes melko sopuisasti.

Minä käsittelen asiaa tällä hetkellä tosi paljon. Hyväksymistä tapahtuu koko ajan enemmän, mutta matkaa on silti vielä jäljellä. Sen olen huomannut myös, että olen alkanut vetäytyä syrjään ja en tiedä, mitä siitä tuumisi. Toisaalta on hyvä, että ei suotta pakota itseään sellaiseen seuraan, joka vain aiheuttaa lähinnä stressiä. Toisaalta sitten taas jää kovin yksin... ja varsinkin työelämässä täytyisi olla sosiaalinen verkosto, jotta pärjäisi. Hankala tilanne.

En tiedä, mistä niitä omanlaisiaan ihmisiä löytäisi, mutta minua on helpottanut suunnattomasti se, että en enää ole pakottanut itseäni yrittämään enemmän kuin mihin pystyn ihmissuhteiden saralla. Se kyllä näyttää johtavan lisääntyvään yksinäisyyteen, mutta auttaako paineen väheneminen sen verran, että siedän yksinäisyyttä paremmin? En tiedä, katsotaan.

Ipo said...

Luulenpa tajuavani aika älyttömän hyvin mistä sä puhut…

Ristiriitaista ehkä: mä kaipaan runsaampaa sosiaalista kanssakäymistä ja tiiviimpää kaveriporukkaa, mutta olen käytännössä jopa varta vasten hankkiutunut eroon joistakin kavereistani!

Miksi? Siksi, että mä en ole enää kestänyt sitä että he (kuten minusta tuntu) oikein hinkkasivat oman elämänsä onnellisuutta ja täydellisyyttä vasten mun (yksinäistä ja epätäydellistä elämää elävän ihmisen) naamaa. Eivät varmaan tahallaan, mutta en vaan voinut sietää… On tietysti niitäkin, jotka osaavat kertoa omasta sosiaalisesta menestyksestään ja onnellisen täysipainoisesta elämästään hillitymmin, lesoilematta. Ja jopa kysyvät minultakin mitä minulle kuuluu - ja jaksavat päälle päätteeksi kuunnellakin kun kerron suhteellisen tapahtumaköyhästä ja tylsistyttävästä elämästäni. Näitä onnellisia mä jaksan & kestän ihan hyvin. Ei mun ystävien siis tarvitse olla yhtä kärsiviä kuin itse olen! Enhän toivoisi tällaista edes omalle kohdalleni!

Enkä kyllä toivo sinunkaan kohdallesi!!!

Niina said...

Taas niin osuva kirjoituksesi ettei mitään määrää -kiitos siitä. Sait nuo asiat hyvin sanoiksi. Minulla nuo ajatukset on päässä paljon sekavampana sotkuna vaikka asia on aivan sama. Kuitenkin huojentavaa huomata että joku ja jotkut muutkin tuntevat samoin vaikkei tätä kenellekään toivoisi. Trinalle kiitos kirjavinkistä.

Nan said...

Olen yllättynyt, miten monta meitä on :(

Ipo: Ristiriitaista, mutta ymmärrän hyvin. En minäkään enää oikein siedä täydelliseltä näyttävää onnea ja sen yletöntä esittelyä. Varmastikaan monet eivät mitenkään tarkoituksella esittele onneaan, he eivät vain tajua, että kaikille sitä ei ole jaettu ja miten tuskaisaa on katsella sellaista vierestä.

Minun tosin ei tarvitse erityisesti hankkiutua eroon kavereistani, kun jos en itse ole aktiivinen, he eivät perääni kysele.

Sosiaalista kanssakäymistä kaipaa varmasti meistä suurin osa, mutta näköjään meitä on monta, joilla sen toteutuspuoli syystä tai toisesta tökkii, kurjaa :( Onneksi sinulla sentään on vielä edes jotain kavereita!

Niina: kiitos! Kyllähän tieto siitä, että ei ole yksin tämän asian kanssa helpottaa, vaikka tätä ei todellakaan kenellekään toivo! Voi, kun näistä ajatuksista ja pohdinnoista pääsisi eroon, mutta vaikeaa se on.

Valonpilkahduksia teille ja kiitos kivoista kommenteistanne!

Anonymous said...

Ihana huomata että en ole yksin sosiaalisten ongelmieni kanssa!
Olen katkera ikätovereilleni jotka ovat töissä ja viikonloppuisin isossa kaveriporukassa viettämässä iltaa.
Haluaisin olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa, mutta se on vaan jotenkin niin raskasta.
Vedän kokoajan roolia enkä ole oma itseni.
Hymyilen kaikille ja myötäilen muiden mielipiteitä jotta minut hyväksyttäisiin.
Olen mieluummin kotona vaikka täälä ahdistaakin olla.

Kiitos ihanasta blogista!
Minulla alkoi nousta tunteet pintaan kun huomasin miten samanlaisten ongelmien kanssa elät.

-Kaisa88-

Nan said...

Kaisa88: kiitos kommentistasi. Ikävää, että sinäkin tunnet yksinäisyyttä. Minustakin on usein aiemmin tuntunut, että vedän (ja minun täytyy vetää) jotain myötäilevää ja mielistelevää roolia porukassa, jotta minut hyväksyttäisiin. Mutta mutta... näin jälkeenpäin olen pohtinut, että sekin on ollut ongelma: en ole ollut oma itseni, vaan mitäänsanomaton nössö, minkä vuoksi en ole ollut kiinnostava, vaan olen jäänyt syrjään. Olisi pitänyt kai olla räväkkä ja suosittu.

Kai siihen porukassa olemisen raskauteen vaikuttaa juuri tuo omana itsenään olemattomuus. Ei minullakaan ole porukoissa usein hyvä olla, varsinkaan enää nykyään, kun "tiedän" jo etukäteen, että en "kuulu" porukkaan enkä tule kuulumaan. Nuorempana oli sentään enemmän toivoa asioiden rullaamisesta toiseen suuntaan, mutta nyt jo tuntee itsensä siten, että tietää asioiden rullavan pitkälti samaa vanhaa rataa, jos ei mitään radikaalimpaa tee.

Hyvää viikon alkua! :)

maria said...

Olipa avartavaa lukea kirjoittamisia tekstejä. Tuo ulkopuolisuuden, ahdistavuuden, yksinäisyyden ja masennuksen tunne on kyllä tuttua minullekin. Varsinkin nyt kaupungissa asuessa on pakko ollut pakottaa välillä itsensä ulos ja tekemään jotain mielekästä.
Paljon on edistystä parempaan tapahtunut, mutta lähinnä pahimpia on itseensä käpertyminen ja vainoharhaisten ajatusten mukaantulo.
Minulla on ollut aina paljon kavereita, mutta kumma kyllä se ei ole poistanut nuita edellä mainittuja vaikeuksia, eli kyllä se onnellisuus taitaa lähteä ensijaisesti sisältä, ei niinkään ulkoapäin.

Nan said...

Maria: kiitos kommentistasi. Tekeminen on usein parempi ratkaisu kuin jäädä pitkiksi ajoiksi yksin sisälle. Silti toisinaan on niin vaikea saada itsensä liikkeelle, vaikka kuinka yrittäisi.

Mainitset mielenkiintoisen asian, että onnellisuus olisi lähinnä sisältä lähtevää eikä ulkoisista asioista syntyvää. Olen hiljalleen tullut samaan tulokseen: jos perustarpeet saa tyydytettyä ja mitään hätää ei ole, onnellisuus riippuu pitkälti itsestään. En ole ainakaan huomannut, että suuret tulot lisäisi enää merkittävästi onnea, vaan silloinkin sitä onnea edelleen etsitään kuluttamalla ja kuluttamalla hieman lisää.

Hyvä, että sinulla on kavereita. Tuo itseensä käpertyminen on kyllä ongelma, siis myös itsellänikin. Siihen ajautuu ihan liian helposti ja silloin ei enää näekään kunnolla ympärilleen...

Hyvää viikon jatkoa! :)

Anonymous said...

Ihanaa lukea tekstiä aiheista jotka itseänikin ovat mietityttäneet. Minulla on myös jonkinsortin ongelmia pitää ystävyyssuhteita yllä, enkä ole mikään maailman kiinnostavin ihminenkään. Koko elämäni olen haaveillut löytäväni ystävän, joka tajuaisi minua. Yleensä minua pidetään hiukan omalaatuisena, toiset hyväksyy, toiset ei. Olen kateellinen niille, joille kaverit/ystävät soittelevat ja pyytävät mukaan. Minua ei niin usein pyydetä, joskus onneksi.

Tuli nyt tällanen sepustus. Kiitos ja anteeksi.

-kaneli

Nan said...

Kaneli: hyvä, että sinua sentään edes joskus pyydetään johonkin! Sitten, kun kukaan ei pyydä ikinä mihinkään, asiat alkavat olla huonommassa jamassa. Minua kysytään toooosi harvoin mihinkään, ehkä pari kertaa vuodessa, jos enää sitäkään.

En tiedä, mikä siinä onkin, että ystävyssuhteita on niin vaikea pitää yllä. Tai ei se vaikeaa ole, mutta jotenkin sitä vain ajautuu erilleen... varsinkin jos en itse ole aktiivisena. Minun perääni ei juuri kysellä.

En usko, että olet epäkiinnostava ihminen :) mutta toki, jos on jotenkin omalaatuinen, se voi useimpia jotenkin vetää etäälle. Suurin osa kuitenkin pitää tietyn tyyppisistä, tavallisista, menestyvistä ja viihdyttävistä ihmisistä, ja jos ei tuohon muottiin mahdu, jää sivulle.

Minusta tuntuu, että minua pidetään jotenkin sellaisena kuin en olisi olemassakaan. Voi kanssani puhua, mutta mitään suurempaa kiinnostusta ei ole, koska en vaikuta ihmiseltä, josta joku voisi hyötyä. En aina oikein jaksaisi olla ympyröissä, joissa minä olen kuin minua ei olisikaan.

Haaveilen minäkin ystävistä, aina vain, vaikka yritänkin ajatella asiaa koko ajan vähemmän. Kai tietynlaisten persoonien osa on vain olla enemmän yksin.

Kaikkea hyvää sinulle ja vähemmän yksinäisyyttä! :)