Tuesday, March 30, 2010

Uusi minä herää

Olisinpa ollut tässä tilanteessa (yli) kymmenen vuotta sitten. Minusta on nyt nimittäin alkanut hiljalleen tuntua siltä, että tiedän omat elämän arvoni ja kiinnostuksen kohteeni ja jopa alan saada aavistusta siitä, mitä haluaisin "isona" tehdä. Nyt vasta! Toisin sanoen, jos nyt alkaisin valita opiskelemaani alaa, tietäisin, mitä hakea, tietäisin, mitä kohti sinnikkäästi pyrkiä.

Tuntuu tosi katkeralta olla näin hitaasti kasvanut. Kaiken kivun ja vaikeiden vuosien jälkeen minusta tuntuu, että minä alan nousta, olla ja elää, ja siis nimenomaan minä, omana itsenäni ja itseni tuntevana, vaikkakin vielä kovin horjuvana. En ole enää se ihminen, joka teki järkivalintoja sen mukaan, mitä muut minulta odottivat. Olen omituinen sekoitus aikaisemmista valinnoistani seuranneita tekoja (nykyinen elämäni) ja ihan eri maailmasta nousseita arvoja ja kiinnostuksen kohteita. Ei ihme, että minulla on tosi ristiriitainen olo. Olen päätynyt todella kauas itsestäni tässä käytännön elämässäni.

Ammattiapu ei ihmetellyt ristiriitaista oloani, vaan piti sitä ihan luonnollisena, koska nykyelämäni on niin kaukana arvoistani ja kiinnostuksen kohteistani. Hän piti alan vaihtoa hyvänä ajatuksena ja oli kovin ystävällinen ja kannustava. Olen toki samaa mieltä hänen kanssaan, mutta...

Olen katkera itselleni. Suotta soimaan itseäni, mennyt on mennyttä ja tämä hetki on ainoa todellinen hetki. On vain niin paljon vaikeampaa alkaa tehdä nyt jotain omaa maailmaani järistyttäviä valintoja kuin mitä se olisi ollut kymmenen vuotta sitten. Minulla on nyt menetettävää, minun täytyisi olla tosi varma haluamastani ja minun täytyisi uskoa uskomattoman sinnikkäästi, että alan vaihto onnistuisi työllistymistä myöten. Minun täytyisi myös sietää sitä, että kaikki läheiseni eivät hyväksyisi valintojani.

Jotain näille ristiriidoilleni täytyisi kuitenkin tehdä. Voi miksi olen kasvanut itsekseni näin hitaasti? Miksi olen käyttänyt arvokkaita vuosiani toisten odotusten toteuttamiseen? Surettaa.

7 comments:

Eva said...

Itse saan lohtua ajatuksesta että kaikella on tarkoituksensa ja etten olisi tässä pisteessä ellei elämäni olisi mennyt juuri siten kuin se on mennyt.

Pellon pientareella said...

Komppaan Eva'a! Tuo mitä kirjoitit itsesi löytämisestä vihdoin on ILON aihe, ei surun!? Minä olen yli nelikymppinen, enkä vieläkään tiedä, mitä menisin opiskelemaan. Tai no, ehkä tiedän, vasta nyt, mutta ne opinnot kestäisivät 4-6 + 4-5 vuotta. Eli ei kiitos, olisin tosi vanha valmistuessani.

Anna katkeruuden olla, mutta älä mene siihen mukaan. Sinä et ole katkera, tunnet vain katkeruutta tällä hetkellä. Tunne se (syyttämättä itseäsi, ilman arvotusta) ja päästä se irti. Sitten voit iloita tuosta kaikesta hyvästä joka lisääntyy sinussa koko ajan?

Moni muu on taatusti tehnyt ihan samaa kuin sinä, ottanut varman päälle. Et sinä nytkään voi olla varma mistään, työpaikasta tai muusta. Ei ole mitään varmaa. Kuuntele sisäistä ääntäsi.

Pellon pientareella said...

ps. niin sinä olet ilmeisesti vielä nuori! Anna palaa!

Tess said...

Mitä jos jättäisit väliin itsesi morkkaamisen ja olisit onnellinen siitä, että olet löytänyt omimman itsesi :) Toiset huomaa vasta kuolinvuoteellaan, että elämä onkin tässä ja kaikki se mitä olisi oikeasti halunnut ja tarvinnut jäi toteuttamatta, koska ei uskaltanut vaihtaa suuntaa elämässä.

Paljon menee mielestäni elämässä hukkaan, jos uskallus puuttuu. Joskus on vain kokeiltava siipiään ja tehdä toisten mielestä järjettömiäkin valintoja. Itsensä kanssa sitä joutuu elämään kuolemaansa saakka ja itsensä kanssa on tultava toimeen. Muut ihmiset ovat muita ihmisiä.

Itse olen soimannut samasta asiasta itseäni, mutta eihän se mitään muuta. Tämä hetki on tässä ja mennyt on mennyttä. Ihminen tekee valintoja sen hetkisestä tilanteesta käsin. Ei kai se ole ihmekään, että valinnat voivat myöhemmin osoittautua vääriksi, kun ihminen muuttuu. Ihmisen on mielestäni tarkoituskin kehittyä ja muuttua elämän melskeissä.

Ei koskaan ole liian myöhäistä muuttaa elämänsä suuntaa. Monet opiskelee nykyään vielä lähellä eläkeikääkin uuden ammatin ja toteuttavat niitä haaveita, jotka eivät aiemmin olleet mahdollisia tavalla tai toisella. Nykyään taitaa olla jo harvinaisempaa se, että valinnat tehdään parikymppisinä ja niissä pysytään hamaan hautaan asti.

Tommy Tabermanin sanoin: "Epäröinnin kynnyksellä kysy kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä".

Nan said...

Eva: olet oikeassa. Olen nyt tällainen siksi, kun elämäni on mennyt siten kuin se on mennyt. Toisenlainen elämäntarina olisi tehnyt minusta toisenlaisen. Millaisen, sitä en saa koskaan tietää.



Pellon pientareella: haaveillaankohan me samoista opinnoista, ainakin tuo kesto on niille yhteistä :) Joo, huomasin itsekin, että vedin negatiivisuuden esiin tuossa kirjoituksessani, eli surun. Ei suru aina ole negatiivista, mutta tässä tapauksessa se oli sitä. Herääminenhän on ilon aihe!

Olet tosi oikeassa tuosta katkeruudesta. Se on tunne, ei osa minua. Opettelen tätä hiljalleen, mutta asian sisäistäminen on vaikeaa ja hidasta. Toki iloitsen lisääntyvästä hyvästä itsessäni! Sehän on aivan mahtavaa.

Mitä on nuori? Olen toki sinua nuorempi (karkeasti arvioiden kymmenisen vuotta), mutta silti pohdin, että missä menee raja, milloin vielä ehtii ja milloin ei. Taidan olla jollain tavalla laskettuna siinä rajoilla... ainakin jos ajattelee sitä, että monet haaveilemistani koulutuksista ovat tosi pitkiä. Lyhyempään koulutukseenhan ehtii hyvin myöhemminkin, mutta en ole vielä keksinyt, mikä niistä voisi sopia minulle. Vaikeita nämä elämän isot päätökset!



Tess: juu juu! Sovitaan niin, että iloitsen enemmän ja morkkaan itseäni vähemmän (ja tulevaisuudessa enää tositosi vähän) :)

Tommy Taberman on tosi oikeassa. Uskallusta olisi syytä olla, koska meillä on kuitenkin vain tämä yksi elämä ja ihan itse se pitäisi elää. Muut ovat muita, heillä on omat valintansa.

Kasvaminen kuuluu elämään, mutta on jotenkin ikävää, että se omalla kohdallani tarkoittaa sitä, että olen käytännön elämässäni tosi kaukana siitä, mitä olen. Eihän koskaan ole liian myöhäistä, tiedän toki, mutta moni valinta olisi ollut aikanaan helpompi... toisaalta taas silloin en ollut riittävän kypsä moneen asiaan.

Eihän se soimaaminen auta, vaan pitäisi toimia niillä eväillä, joita käsissä sattuu olemaan. Nykyhetkestäkin löytyy paljon iloittavaa ja mennyt on mennyttä. Tässä hetkessä voin luoda tulevaisuuteen niitä asioita, joita haluankin, ja vaikka ne eivät onnistuisi, niin eiköhän jotain jää käsiinkin, ainakin elämänkokemusta ja rohkeutta :)

--

Kaunista pääsiäistä!

Pellon pientareella said...

Mulle tuli tosi tyhmä fiilis heti oman kommenttini jälkeen. Eihän se minullekaan olisi liian myöhäistä! Ei koskaan ole. Terapeutin valtuudet omaavasta psykologian koulutuksesta oli kyse. Toisaalta vahvasti en JAKSAISI lukea jotain Freud-soopaa, eikä minua kauheasti kiinnosta joku neuronien toiminta... Haluaisin opiskella "positiivista psykologiaa", kognitiivista käyttäytymisterapiaa, ekopsykologiaa ja sen suuntaista, yhdistettynä tietynlaisiin henkisiin oppeihin ja apuihin. Ja sitähän minä paraikaa koko ajan teenkin! Lukemalla, miettimällä, jakamalla (kiitos myös blogistanian! :), oppimalla ja soveltamalla. Olen ihan varma, että se oikea tie ja polku vielä löytyy. Ja se löytyminen lähtee siitä, että olen NYT, läsnä. Ymmärrän egon ja oikean sisimpäni eron. Nyt jotenkin se toimii vaan kybällä. Kaikki on samaa, jonka olen tiennyt jo 25 vuotta. En vain tiennyt, että sitä varten ei tarvitse ryhtyä erakoksi, nunnaksi, joogiksi tai meditoida joka päivä säntillisesti ;). Sinäkin olet jo päässyt pitkälle. Usko siihen. Se tulee, se on jo tässä.

Nan said...

Pellon pientareella: arvelin tuossa aiemmin siis ihan oikein :) Terapeutin valmiuksista olen itsekin kiinnostunut. Ihmisyys ja pään sisäiset asiathan ovat kiinnostaneet minua aina ja olen niistä "siinä sivussa" lueskellutkin!

Olet oikeassa, että ei se sinullekaan olisi liian myöhäistä! Ymmärrän kirjoittamasi tosi hyvin, koska ajattelen ihan samoin, että en minäkään jaksaisi mitään Freud-soopaa yms teorioita. Kaipaisin jotain käytännön läheisempää, positiivista, josta olisi oikeasti jotain apuakin ihmisille. Ekopsykologiasta en ole koskaan kuullutkaan, mutta se kuulostaa jo ihan ylimielenkiintoiselta :)

Olen tosin miettinyt asiaa siten, että en ehkä tavoittelisi tuota psykologian opintojen kautta, vaan sosiaalityön. Pohjakoulutukseksi sekin kelpaisi ja taitaisi jokin AMK-tasoinenkin käydä. Tuo voisi olla ehkä jotenkin käytännönläheisempää kuin jotkin psykologian teoriat ja sitä olisi helpompi päästä opiskelemaankin... mutta olisi se silti haastavaa. Ensin lukea pääsykokeisiin, sitten kokeilla niissä onneaan ja opiskella 4-6 vuotta. Ja olla köyhä. Ja olla epävarma työllistymisestä. Yms.

Minusta on kiva lukea, miten olet alkanut löytää omaa polkuasi ja miten se on tapahtunut :) Minullekin tuo on valtava oivallus tuo egon ja oikean sisimpäni ero, vaikka en niitä vielä käytännön tilanteissa osaa erotellakaan, ainakaan kovin hyvin. Mutta alku se tämä tiedostaminenkin on :)

En voi muuta kuin nyökkäillä kirjoituksellesi: ei se oman polun löytäminen vaadi mitään ihmeempää, matka oman pään sisällä riittää. Se on ällistyttävää :D

Nyt minusta tuntuu siltä, että olen jo päässyt pitkälle, liikun. En jumita paikallani. Tästä on hyvä jatkaa, olla, elää :)

Minäkin olen tosi kiitollinen blogistanialle, se on auttanut minua tosi paljon!