Minulla on viime aikoina ollut sangen mukavaa. Olen nauttinut olostani, mutta samalla myös huomannut itsessäni jotain rasittavaa: odotan jotain kamalaa tapahtuvaksi. Jotenkin en ole osannut ottaa täysin rennosti ja luottaa asioiden sujuvan, vaan olen ollut valmiina mahdollisen "hyökkäyksen" varalta. Aivan kuin jotain kamalaa odottaisi minua nurkan takana.
Olen aivan kuin peloissaan oleva koiranpentu: kyyhötän nurkassa pienenä ja ärisen jokaiselle silittämään tulevalle kädelle. En uskalla luottaa siihen, että minua silitetään, vaan pelkään suuresti kirpaisevaa lyöntiä. Oletan ihmisten haluavan minulle pahaa tai ainakin oletan heidän olevan täydellisen välinpitämättömiä olemassaoloani kohtaan. Tämän lisäksi mieleni kehittelee monenlaisia kauhukuvia, jotka pyörivät mielessäni kiusaten ja ahdistaen. Ärsyttävää.
En tiedä, miksi olen ollut niin kireä ja peloissani. Enkö uskalla myöntää itselleni, että nyt on oikeasti niin hyvä olla, että nauti vain? Vai onkohan tämä jonkin hormonihäiriö? :)
Ehkä olen vain väsynyt. Ehkä sen tunnustaminen, että on mukavaa, on vain niin vaikeaa. Ehkä heittäytymistä hyvän olon hellittäväksikin pitää harjoitella, opetella hyväksymään, että voin olla ihan hyvä ja riittävä ja kaiken saamani hyvän arvoinen.
Olen juuri nyt oikeasti kiitollinen tosi monesta asiasta elämässäni.
6 comments:
Todellakin tuttu tunne! Olen niin monta kertaa murehtinut sitä, että latistan oman mahdollisuuteni nauttia elämästä pelkäämällä ja murehtimalla sitä, että missä kohtaa se ihanuus lakkaa. Tajuan sen, mutta en silti osaa lopettaa pöhköä pessimismiäni. Ärsyttää. Jos keksit miten siitä pääsee eroon, kerro minullekin :).
Minunkin täytyy todeta, että hyvin tuttu tunne. Toisaalta, mitä muuta voi odottaakaan jos yksi äitini lempilausahduksista kautta aikain on ollut "itku pitkästä ilosta".
Silloin, kun olen onnellinen, pelkään tulevaa, ja silloin, kun olen surullinen, tuntuu siltä, että tämä on minun normaali olotilani, pääsinpäs taas masentumaan kuten minun pitääkin. Pääsisipä tästä eroon!
-mari
Totuushan on, että elämässä sattuu enemmän pahaa kuin hyvää. Inhottavaa on sekin, että sattumalla on huudettavana suuri sanansa. Kärsimys, kuolema, pettymys tai katala epäonnistuminen voi olla oven takana milloin tahansa, eikä sille mitään voi.
Onnelliseksi tulee unohtamalla totuuden - kokonaisuuden - ja keskittymällä hyvää oloa tuottavaan. Pitäisi oppia tarttumaan olennaiseen, onnelliseen, ja laskea loppu elämä soljumaan sormien läpi unohtaen, itselleen valehdellen.
Jossain luki, että onnellisimpia ovat tanskalaiset rekkakuskit. Voi olla. Tanska on yhteiskunta, jossa peruspalvelut ja työllisyys ovat hoidettu hyvin. Lisäksi rekkakuskin hommassa ei pääse liiaksi painamaan henkinen stressi, mutta tien päällä olevilla on kuitenkin oma identiteetti ja yhteenkuuluvuus. Jos työn oheen saa vielä sovitettua jalkapallofaniuden, niin mikäs siinä on elellessä ja ollessa.
Hehkuvainen: kerron kyllä, jos keksin miten päästä tuollaisesta latistamisesta eroon :) On kyllä oikeasti tooosi harmi, jos pelkäämällä ja murehtimalla latistaa omat mahdollisuutensa ja samalla sokaisee itsensä elämän hyviltä asioilta.
Mari: minäkin olen kuullut tuota kammottavaa sanontaa lapsuudessani paljon. Vaikka se olikin (kai!) vain aikuisten "heitto", niin kyllä se lapsen mieleen jäi muhimaan... Tuosta pitäisi kyllä päästä eroon, että surullisuus/masennus olisi muka normaali olotila :/ (Helpommin sanottu kuin tehty.)
Anonymous: Sattuma kuuluu elämään ja on inhottava tietää, että se voi tuoda eteen ihan mitä tahansa. Itse en kuitenkaan usko tuohon, että elämässä tapahtuisi enemmän pahaa kuin hyvää: ehkä keskimäärin nuo puolet ovat tasoissa (yksilöllisiä vaihteluja on varmaan paljon), mutta ihmisellä on taipumus muistaa lievätkin ikävät asiat huomattavasti paremmin kuin (lievät) positiiviset asiat (tästä olen lukenutkin joskus jostain).
Tuossa olet ehdottoman oikeassa, että pitäisi keskittyä vain olennaiseen, niihin asioihin, jotka tuovat hyvää oloa, ja päästää turhat ja ikävät asiat soljumaan sormien läpi niin paljon kuin mahdollista. Kaikkea ikävää kun ei voi kuitenkaan ratkaista johtuen ihan sattuman vaikutuksestakin.
Heh, tuo tanskalaisten rekkakuskien onnellisuus voi hyvinkin pitää paikkaansa :)
"Itse en kuitenkaan usko tuohon, että elämässä tapahtuisi enemmän pahaa kuin hyvää"
Eihän elämä ole mitään muuta kuin jatkuvaa ja loppumatonta rajallisuuteen sopeutumista eli pieniä pettymyksiä peräjälkeen.
Terveen psyyken ehto onkin valehtelu, todellisuuden vääristynyt havainnointi. Tarkasta havainnoinnista seuraa masennus, ja tämä on ihan tutkittua tietoa.
"Eihän elämä ole mitään muuta kuin jatkuvaa ja loppumatonta rajallisuuteen sopeutumista eli pieniä pettymyksiä peräjälkeen."
En voi muuta kuin nyökytellä tähän. Sopeutumistahan tämä elämä enimmäkseen on, pieniä pettymyksiä ja lapsen haaveiden karisemista.
"Terveen psyyken ehto onkin valehtelu, todellisuuden vääristynyt havainnointi. Tarkasta havainnoinnista seuraa masennus, ja tämä on ihan tutkittua tietoa."
Tuokin on tosi hyvin sanottu: ei kaikkeen tapahtuvaan kannata liikaa takertua, ei varsinkaan niihin ikäviin asioihin. Voisin kuvitella, että erityisesti hyvin herkät ja tarkkanäköiset ihmiset masentuvat helposti, kun he näkevät ja ymmärtävät ihan liikaa todellisuudesta.
Post a Comment