Kesäväsymys meni hiljalleen ohi ja tämän viikon olenkin ollut yllättävän pirteä. Nukkunut olen yhtä paljon (eli vähän) kuin viime viikollakin, mutta olo on silti ihan erilainen. En tiedä, mikä on muuttunut - muu kuin että aloitin rautakuurin viime viikolla.
Aamu-tv:stä katselin haastattelua, jossa haastateltava ihmetteli, miksi lomalla täytyy "päästä" pois kotoa (hän siis viihtyy vallan mainiosti kaupunkiasunnossaan - hyvä tietysti niin). Minullakin se on erityisesti näin kesäaikaan toiveenani, koska kesällä korostuu se, että asun pienehkössä betonikuutiossa, joka kuumenee sietämättömäksi kesäaikaan. Jos menen ulos, joka puolella tuntuu pyörivän ihmisiä, joita en ympärilleni halua. Luonto on vain kaukainen muisto jonkin pihapuun muodossa. Eli ei, en todellakaan halua näivettyä kotonani itselleni epäsopivassa ja suorastaan ahdistavassa elinympäristössä, joka useimmiten vielä huutaa siivoamista eli raatamista (mitenhän talvella kotiolot tuntuvatkin siedettävimmiltä?).
Jokin aika sitten pääsin nauttimaan olostani itselleni varsin poikkeuksellisessa ympäristössä: ympärilläni oli pienen paikkakunnan luonto ja rauha ja ennen kaikkea tilaa. Mieleni pääsi vihdoin edes hetkeksi irtautumaan jatkuvasta pingottuneisuuden tilastaan, mikä oli ihana helpotus. Silloin sain taas kipeän muistutuksen siitä, että millaisessa ympäristössä minun olisi syytä asua, jotta voisin parhaiten ja ennen kaikkea viihtyisin.
Tarvitsen ympärilleni tilaa. Sen tilan ei tarvitse kuitenkaan olla mieletön määrä asumiseen tarkoitettuja neliöitä, vaan myös ympäristön väljyyttä, sellaista tilaa, jolla ei hääri kymmenittäin naapureita ja muita (usein ei-toivottuja) kulkijoita. En minä kaipaa ihmisiä ympärilleni, muita kuin läheisiäni. Jos kaipaan ihmisiä, voin ihan itse mennä heidän joukkoonsa itse valitseminani aikoina, mutta en haluaisi arkiolemiseni olevan pakkoa olla tuntemattomien ihmisten keskellä betonikuoreen sullottuna, jossa onneksi sentään seinät edes hieman rajaavat reviiriäni. Sitä paitsi, jos jonnekin tungetaan paljon ihmisiä samalle aluelle, sosiaalinen oleminenkin kärsii: ihmiset eivät enää ole ystävällisiä ja juttelevaisia, vaan kiireisiä, naama nyrpeänä paikasta toiseen kirmailevia, keskenään kilpailevia ja omiin porukoihinsa sulkeutuvia.
Minä en tarvitse kaupunkien keskustoja enkä ostoskeskuksia. Mitä niillä arkena tekee? Viihdyttää itseään? Viihdyn kyllä paremmin ihan jossain toisaalla. Huomaan kaupassa käydessänikin (kun ensin betonin ympäröivässä arkimaailmassani sinne pakosta raahaudun), että hermojani vain kiristää ympäröivä ankeus ja ruuhkaisuus, olen kiukkunen ja ärtynyt ja stressitasoni nousee välittömästi. Itseäni inhottaa se ärtymys ja inho, jota tunnen muita kohtaan. En minä ole sellainen inhottavuus normaalisti, kyllä minä hymyilen ystävällisesti ja kuljen kepeästi.
Eihän aina ole ollut näin, joskus nimittäin jopa nautinkin ympärilläni olevasta hälinästä. En vain enää kaipaa sitä missään määrin, koska olen huomannut, että ei se anna minulle mitään. Aikanaan kaupunkielämä oli lupaus sosiaalisuudesta, aktiivisuudesta, harrastuksista ja toimeentulosta, mutta ehkä se olikin vain harhakuva. Hälinä onkin vain muistutusta kiireisestä kaupunkilaiselämäntavasta, kulutuksesta, biletyksestä, rakentamisesta, liikenteestä ja runsaasta työnteosta, mitkä eivät enää merkitse minulle juuri mitään. Se ei nimittäin tunnu oikealta elämältä, vaan joltain näytelmältä, jota on pakko katsella joka päivä. Pakko osallistuakin, haluaa tai ei, koska jos ei osallistu, joutuu syrjään työnnetyksi. Tosin vääränlaisena persoonana joutuu väkisinkin enemmän tai vähemmän syrjään työnnetyksi.
Luulin, että lupaus täyttyisi, mutta ennemminkin huomasin, että eihän muualtakaan mitään puutu. Se, mikä näytti aikanaan kaupunkiympäristössä paljolta, onkin nykyään pientä, kiireistä, kilpailtua ja kaavamaista, ja se mikä näytti jossain "tuppukylässä" pieneltä, onkin suurta, avointa ja mahdollisuuksia tarjoavaa (riippuen omasta aktiivisuudesa). Kaikkea ei voi joka paikassa saada, mutta itseni kaltaiselle persoonalle tietynlainen ympäristö tarjoaa selvästi enemmän kuin toinen. (Miksi pitää kasvaa ja oppia itsestään kipeitäkin asioita?)
Oikeassa elämässä ei ole kiire (meillä on jo kaikki tarvittava tarpeidemme tyydyttämiseksi, aikataulut ovat vain ihmisen keksintöä eikä maailma rehkimällä valmistu), oikeassa elämässä ajatuksille on tilaa, jolloin voi syntyä jotain uuttakin sen sijaan, että ne ajatukset ovat kahlehdittuna merkityksettömään suorittamiseen, näyttelemiseen ja saman toistamiseen.
Onnellisia ovat he, jotka kokevat nykymenon omakseen. Heillä on niin paljon helpompi olla kuin minunlaisillani, jotka yrittävät ja toivovat kovasti löytävänsä pakokeinon omaan, oikeaan elämänmenoon, joka mielenpohjalla kaihertaa joka päivä. Toisaalta toivoisin kovasti, että itsekin voisin sopeutua, koska se olisi helpoin ratkaisu, mutta mieleni haraa vastaan kaikin keinoin. En minä halua taistella mieltäni vastaan.
"En minä tänne kuulu, ei täällä ole minulle paikkaa, ei nämä ihmiset ole "minun" ihmisiäni eikä minua hyväksytä tällaisena kuin olen. Minä tukehdun tänne, menetän luovuuteni ja kykyni ajatella avoimesti, kadotan sosiaalisuuteni ja saan tilalle vain ylikorostunutta ja vääristyneen ahdistunutta inhoa kaikkea kohtaan. Minä en saa täällä käyttää parhaita puoliani ja taitojani, koska minulle ei ruuhkaisuuden, tylyyden ja kovan kilpailun vuoksi ole tilaa. Minä näivetyn nurkkaani ja kadotan itseni. En halua sitä, vaan haluan olla täydesti minä."
Tuolta minusta tuntuu.
8 comments:
Minulla on vähän sama fiilis. Tuntuu, että maailma on ajanut peruuttamattomasti ohitseni, enkä oikein haluakaan pysyä sen mukana: ei simpplelisti jaksa eikä periaatteessakaan halua jakaa nykyarvoja. Jos haluaa välttää ajelehtimisesta (helppoon) myötävirtaan, pitää keksiä jotain vaihtoehtoista toimintaa tilalle. Jollekin se on tuota, toiselle tätä.
Valitettavasti ei voi rakentaa kupua elämänsä päälle ja sulkea pahaa maailmaa ulkopuolelleen; sitähän yrittivät jo Jukolan veljekset.
Mutta tuollainen kupu tai suoja voi olla itselle mielekkään toiminnan lisäksi uudenlainen elämänkatsomus ja asenne. Se on hakusessa.
Niin samoja ajatuksia kuin itselläni. Olen 30-vuotias Helsingissä asuva ja työskentelevä nainen. Suurin osa lomastanikin on mennyt siihen, että mietin sopeutumattomuuttani nykyiseen elämänmenoon.
En jaksa enää yhtään tätä hässäkkää, kiirettä, suorittamista, sosiaalisuutta, sitä että pitäisi olla kuten muutkin, tehdä asioita. Haluaisin vaan tehdä vähemmän, olla yksin ja hengittää. Tuntuu, että olen lähtenyt niin eri poluille kuin muut ystäväni enkä oikein osaa ilman syyllisyyden tunnetta mennä tästä eteenpäinkään...
Voimia kesäpäiviin.
Kai alkuun on vain vaikeaa myöntää itselleen, että ei oikein jaksa sätkiä nykymaailman tahtiin. Ei jaksa eikä halua. Ihmisellähän on kuitenkin sisäsyntyinen tarve kuulua porukkaan, joten vastavirtaan pyristeleminen, irtautuminen tuntuu aina vaikealta. Olisi helpompaa vain kellua... mutta ei mieli anna oikein periksi, jostain yllättävän sikeästä ja vahvasta sekin taitaa olla rakennettu, kun sille tilaa antaa.
Ei pahaa maailmaa tosiaan saa ulkopuolelle suljettua, mutta haaveenani olisi saada se hieman etäämmälle. Sen lisäksi itselleni mielekäs ja sopiva toiminta sekä mainitsemasi elämänkatsomus ja asenne voisivat nakuttaa hyvän pakein kasaan. Vaikka ulkoinen todellisuus olisi mitä, sisäisestikin voi tuoda itselleen kaipaamaansa rauhaa ja tunnetta omien arvojen mukaisesta elämästä.
Minulla on tosin jonkinlaiset mahdollisuudet vaikuttaa asuinpaikkaani, ehkä työpaikkaanikin, joten varovaisesti Aarrekartassani toivon niihin jotain muutosta. En heti, mutta vuosien kuluessa. Jotkut muuttavat olosuhteita itselleen mielekkäiksi kertarysäyksellä ja toiset askel kerrallaan. En tiedä, kumpi tapa itselleni istuu, mutta ajatusten tasolla yritän jo suunnata seuraavaa askeltani (vaikka ihan pientäkin) itselleni sopivampaan suuntaan... Kai siksi kirjoitankin tällaisista asioista, että ne konkretisoituisivat ja jalostuisivat käytännön toimiksikin.
Asenteesta tuli vielä mieleeni, että olen yrittänyt opetella rentoa asennetta ja meininkiä, mutta vaikeaa se on ollut. Stressaaminen ja pingottaminen sujuvat turhan luonnostaan.
Anonymous: kirjoitettiin samaan aikaan :) Mukava kuulla, että meitä "kummajaisia" on muitakin! Ei tällaisista asioista nimittäin usein kuule puhuttavan.
Minullakin on enemmän ja enemmän pyörineet nuo sopeutumattomuusajatukset mielessäni. Se on jo väsyttävääkin, ja voisin kuvitella, että ei ole pelkästään mukavaa pohtia noita asioita lomallaan.
Minä haluan ihan samoja asioita kuin sinäkin, eli tehdä vähemmän, olla yksin (läheisiä ihmisiä saa olla) ja hengittää. Nämähän ne juuri niitä tärkeitä asioita ovat. Oman elämänsä muuttaminen ei vain ole niin yksinkertaista :(
On inhottavaa, jos tuntuu, että ei jaksa enää tätä hässäkkää, kun mihinpä pakenet? Mistäpä ammennat voimia, kun ympäristö on mitä on? Vaikeaa. Älä kuitenkaan ihmeessä liikaa syyllisyyttä pode tuntemuksistasi, kun kukin meistä on kuitenkin erilainen, eivätkä ystäväsi ole enemmän oikeassa omien tuntemustensa kanssa kuin sinä omiesi. Vain sinä tiedät, mikä sinulle sopii.
Kiitos ja voimia sinunkin kesäpäiviisi! :)
Ajatukset täällä ovat kuin omiani! Olen tullut siihen käsitykseen entistä enemmän, että ihmisillä on erilaiset voimavarat ja stressinsietokyky myös ympäristön virikekuormituksen ja sosiaalisten suhteiden siedon suhteen. Tämän nykyajan vaatimukset, virikemäärät ja ihmismassat ovat liikaa myös minulle. Tai ainakin haluan hiljaisempaa elämää mitä on tarjolla. Eihän tämä nykyajan elämänmalli ole mitenkään luonnonmukaista ja siksi on oikeastaan normaalimpaa olla pitämättä siitä. Eli me ollaan ihan normaaleja tuntemuksinemme!
Itse olen jonkun aikaa ollut tarkoituksella (osittain) työttömänä hengähtääkseni hiukan, mutta koko ajan on ahdistavana ajatus vaanimassa, että pitäisi hyökätä mukaan tehokkuuteen, mikä syö minut kokonaan, vie elämänvoimia.
Onneksi olen oppinut vähitellen vetämään rajoja ja kaiken elämänmenon keskellä opetellut omanlaistani suhtautumista elämään, olematta menemättä mukaan siihen mitä en koe omakseni.
Kiitos sinulle Nan kun kerrot ajatuksistasi avoimesti blogissa!
Surullista, perin surullista. Kovin laiha lohtu on se, ettet näemmä ole yksin ajatustesi kanssa. (Itse olen siitä onnellisessa asemassa, että tunnen yleensä olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja oikeassa seurassa. Siitä huolimatta että onhan tämä elämäni välillä tahmeaa räpistelyä.)
Toivon, että sinulta löytyy voimaa hakeutua sinulle sopivampaan ympäristöön. Joskus iso ja väkivaltainen riuhtaisu on tarpeen, jotta vanhasta irtaantuminen onnistuu. Voi olla, että sinulle sopii hiljakseen eteneminen. Niin tai näin, on helpompi taivaltaa kun suunta on selvillä :).
Itsekin kaipaisin enemmän tilaa ja luontoa ympärilleni. Asun kaupungissa, mutta kaipaan aina maalle, jossa olisi omaa tilaa ja vähemmän virikkeitä. Ja jossa voisi olla ja liikkua luonnossa.
Yritän etsiä lähiympäristöstäni niitä luonnonpalasia. Käyn kävelemässä. Tässä on muutama paikka, missä tykkään käydä. Ihmisiä on sielläkin, mutta kävelen omia polkujani ja joskus saan kävellä ihan rauhassa.
Trina: Kommenteista voisi tosiaan päätellä, että kyllä meitä hiljaisesta elämästä pitäviä on :) Hienoa, että olet voinut järjestää itsellesi hengähdystauon, olet oppinut vetämään rajojasi ja olet löytänyt itsellesi sopivampaa elämäntapaa. Nykyelämä asettaa mielestäni valtavaa painetta taipua yhdenlaiseen elämään ("juokse tai kuole"), jolloin on vaikeaa olla hyvinvoiva ja samalla kuitenkin tekevä (eli itseään elättävä).
Nyt kun kesän myötä minulla on ollut sentään edes hieman enemmän aikaa, olen kuulostellut tuntemuksiani ja ajatuksiani, lueskellut mielenkiintoista kirjallisuutta ja kuunnellut sen herättämiä ajatuksia, ja muutenkin pohtinut ja katsellut nykymenoa. Kun mieli saa tilaa, se osoittautuukin ajatuksineen hyvin mielenkiintoiseksi. Minähän siellä puhun, mutta kiire on aiemmin hiljentänyt sen äänen. Nyt minulla on ollut poikkeuksellisen tasapainoinen olo, kun olen kuunnellut itseäni ja toiveitani, ja on suunta, jota voin edes yrittää tavoitella. Jotenkin tuntuu myös siltä, että omaa asennettakin muuttamalla voi löytää mielenrauhaa ("kiire on ihmisen keksintöä").
Hehkuvainen: olen aina ajatellut pitäväni hijaisesta elämästä, mutta jotenkin kaupunkielämä sai minut ajattelemaan, että se aktiivisuudellaan saisi minut kukkaan. No, eipä saa. En minä jaksa tällaista kilpailua ja kiirettä, enkä haluakaan. Huonot puolet ovat tässä olleet tosi huonoja juuri minulle. Hienoa, että sinä koet olevassa oikeassa paikassa :)
Yvioon: Onneksi noita luonnonpalasia löytyy monestakin paikasta. Eihän se sama asia ole, kun porukkaahan sielläkin usein vastaan tulee, mutta kyllä se silti hieman auttaa. Mistähän tännekin maahan, jossa tilaa luulisi olevan, on tullut se suuntaus, että ihmisten pitäisi olla koko ajan vain tiiviimmin... Onhan se toki ekologista, mutta...
Post a Comment