Thursday, March 04, 2010

Pakottaminen

Minusta tuntuu, että olen jo tosi pitkään pakottanut itseni tekemään yhtä ja toista, velvollisuuksia. Ehkä kuukausia, vuosia. Arki taitaa pitää sisällään normaalisikin ikäviä askareita, joihin itsensä joutuu pakottamaan, mutta minulla noita tekemisiä on tuntunut olevan jo väsyttävän paljon.

Velvollisuudentuntoisena suorittajana minä olen hyvä pakottamaan itseni tekemään velvollisuuteni kysymättä itseltäni mitään. Minä teen sen minkä lupaan, töissä ja vapaa-ajalla riippumatta siitä, koenko tekemiseni mielekkääksi vai en. Teen, vaikka hampaat irvessä.

Miltähän tuntuisi, jos niin moni askare ei vaatisi itseni pakottamista? Että minä ryntäisin innostuneena tekemään velvollisuuteni? (Innostuneena?!)

Olen väsynyt pakottamaan itseni tekemään ikävää työtä, siivoamaan, käymään kaupassa ruuhka-aikaan, hoitamaan asioita. Haluaisin tehdä välillä jotain aidosti innostavaakin, minua kiinnostavaa! Sellaista, jossa voisin loistaa (itselleni)!

Ei kai saa kuitenkaan vaatia. Arki on arkea ja on paljon vaadittu, jos siinä olisi enemmän mielekkäitä palikoita silloin, kun se on kuitenkin turvallista ja jollain tavalla perushyvää.

Olen vain niin väsynyt ainaiseen pakottamiseen. Myös mieleni kapinoi sitä vastaan, en saa pakotettua itseäni juuri nyt moniinkaan askareisiin, vaan minun on odotettava oikeaa hetkeä, sitä aikaa, jolloin mieleni ei kapinoi minua ja velvollisuuksiani vastaan.

Tämä väsyminen itsensä pakottamiseen on kehittynyt pitkän ajan kuluessa. Joskus pohdin, että kauanko itseään jaksaa pakottaa. En edelleenkään tiedä vastausta, mutta tämän hetkinen vastarinta kielii kyllä siitä, että ei itseään vastaan voi loputtomiin taistella.

Silti minun olisi taas pian pystyttävä pakottamaan itseäni yhteen ja toiseen tekemiseen, arkeen. Saa nähdä, miten se onnistuu, sujuvaa arkea ajatellen sen olisi pakko muuttua taas jollain tapaa luontevaksi.

8 comments:

Mirka said...

Mitä tekisit innostuneena? Mihin sinun ei tarvitsisi itseäsi pakottaa? Minkä kautta voisit toteuttaa itseäsi ilman suorittamista tai pakkoa? Mistä löytäsit sellaisen lapsuuden palavan innostuksen jotain asiaa kohtaan?

Enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta pohdinnan arvoisia... ;)

pelle gudsson said...

Kirjoitat paljon asioista, jotka ovat ajankohtaisia myös omassa elämässäni. Kiitos, että olet sanoittanut tietämättäsi myös sitä.

Pakottaminen tarkoittanee vaatimusta. Kenen vaatimusta? Liian vahvan yliminän? Jonkun elämänhistoriaasi vahvasti vaikuttaneen henkilön? Miksi sinun pitää vieläkin totella niitä?

Tietysti arjen realiteetit on kohtuudella huomioitava, mutta miltä tuntuisi joskus tehdä juuri sitä mitä huvittaa? Tämä on mielikuvaharjoitus.

Itse toteutin pitkäaikaisen unelmani hankkimalla pienen täysin kaukoohjattavan helikopterin. Siinä saa tuntea vapautta, hallinnantunnetta sekä myös vastuuta kopterin ehjänä pysymisestä :) Hyvin rentouttavaa työpäivän jälkeen.

Spede Pasanen totesi jossain lehtihaastattelussa, että hän pystyy työskentelemään intensiivisesti kolmekin viikkoa yhtämittaisesti, kunhan sen jälkeen saa pitää pienen loman. Silloin saa tehdä mitä huvittaa. Ja jaksaa taas...

SlowPaju said...

Samoja asioita olen pohtinut omassa elämässäni. Arki vaatii tiettyä suorittamista, sitä pakoon ei pääse. Pitkä loma voi olla tilaisuus vain olla ja odottaa, tuleeko päivien myötä kuitenkin HALU tehdä jotain ihan mielekästä. Itseään voi yrittää myös "huijata" tekemään jotain velvollisuuksia jollain porkkanalla. Kuten "pääset elokuviin kun esitelmä on tehty" tai mukavat jammailu musiikit soimaan siivouksen ajaksi. Omien arvojen mukainen elämä tuo mielekkyyttä tekemisiin. Jos arvjosi ovat hyvät ihmissuhteet, raivaat niile tilaa....jne

Ipo said...

Oi ja voi, taas niin tuttuja ajatuksia ja fiiliksiä. Mitenkään en osaa auttaa, voin vain ottaa osaa. Tota se elämä just on, pakkoa pakon perään.

Ainoa toivo on lottovoitto! Toisiks ainoa ulkomaille muuttaminen, mun mielestä. Siinä olis vielä sentään jotakin mielenkiintoista. Mutta olen niin huono, etten saa siihenkään mahdollisuutta. (Eli en saa töitä ulkomailta.)

Toivottavasti sinä löydät edes pieniä pakohetkiä tasaisin väliajoin, siten voi ehkä kestää, viikon... kuukauden... vuoden kerrallaan. (Hiukka masentava visio, mutta mä en osaa maalailla mitään hohdokkaampaa, kun ei mulla ole sellaisesta omakohtaista kokemusta.)

Nan said...

Kiitos kivoista kommenteistanne!
--

Mirka: kysymyksesi ovat erittäin pohdinnan arvoisia :) Tiedän toki jotain innostuksen kohteitani, mm. harrastuksiani. En kai vain ole tyytyväinen siihen, että niille on tosi vähän aikaa, kun suurin osa ajasta menee merkityksettömään pakottamiseen ja suorittamiseen. Pitäisi löytää intohimoa työhönkin.



Pelle G: Elämässä on tosiaan henkilöitä, jotka vaativat. Työnantajalle ei voi mitään, mutta itselleni voin: olen nimittäin itse itseni suurin vaatija. Onhan sitten vielä toki läheisiä, jotka odottavat jotain ja kilttinä tyttönä vastaan odotuksiin... pitäisi siis osata vastata odotuksiin ja vaatimuksiin siten, että se jotenkin toimisi käytännön elämässäkin paremmin, eli että en olisi liian kiltti ja väsyisi.

Olen enemmän ja enemmän tehnyt asioita, jotka kiinnostavat, mutta silti niiden asioiden saaminen osaksi arkea on vaikeaa. Tasapainoinen elämä kuitenkin vaatisi sitä, että intohimojaan saisi toteutettua. Ongelmani on sekin, että viikonloppu ei riitä... tarvitsisi välillä enemmän vapaata.

Kauko-ohjattava helikopteri kuulostaa ihan huipulta jutulta :D Onnittelut pitkäaikaisen unelmasi toteuttamisesta :)



SlowPaju: Kirjoitat asiaa. Minut on uuvuttanut juuri arvojeni ja kiinnostusteni "unohtaminen" ja arjen suorittaminen. Nyt itselleni sopivamman elämän löytäminen on vaikeaa... Minulla olisi mielenkiintoa tehdä itseäni kiinnostavia asioita, mutta arki jotenkin lamaannuttaa enkä saa tartuttua niihin asioihin. Ei ole aikaa, ei voimia :( Olen tuota palkitsemista joskus harrastanut ja se kyllä toimii :)



Ipo: niin, lottovoitto, sitä odotellessa. Se olisi ainoa keino vapauteen. Jossain määrin ulkomaille pyrkiminen voisi kiinnostaa, mutta ei minun osaamisellani ja voimillani (tällä hetkellä siis) :(

Juuri nuo tuollaiset hengähdyshetket ovat se keino, jolla jaksaa, toistaiseksi. Toivottavasti kuitenkin jokin suurempi muutos olisi jossain vaiheessa mahdollinen, meille molemmille!

Pellon pientareella said...

Uupuneena ja masentuneena tuntuu juuri tuolta. Pakottaminen ei tee hyvää. Kuten sanoit, olet liian kiltti, et osaa sanoa EI silloinkaan, kun se olisi mahdollista? Vaadit liikaa itseltäsi? En nimittäin usko, että itsessään se kaupassa käynti tai siivoaminen (no, minulle siivoaminen on aina näyttänyt olevan ylivoimaista, siispä en siivoa... haluaisin kyllä kovasti oppia siihen) on "ikävää" vaan se tunne, kun sitä tekee, tai tunne siitä, että jotain muuta jää tekemättä, se tärkeä. Itse olen yrittänyt noissa tylsemmissä asioissa sellaista "tee äläkä mieti" -metodia. Monesti minulla asioiden pähkäilyyn ja miettimiseen "että pitäisi" menee enemmän aikaa kuin itse siihen tekemiseen. Ja toisaalta: mitä voin ihan oikeasti jättää pois? Mikä ei ole välttämätöntä?

Niina said...

Taasen (hyviä?) kaltaisiani ajatuksia sanoiksi puettua.
Olen kohdallani ratkaisut asian oikomalla niin paljon kuin voi. En halua olla enää niin tunnollinen ja pakoittaa itseni tekemään tarpeettomia velvollisuuksia. Kapinoin vähän väliä.
Esim viime jouluna en lähettänyt ainuttakaan korttia kun ei huvittanut/ jaksanut. Olin ylpeä muutoksestani. Myös arjen "pakollisissa" rutiineissa oion minkä pystyn. Jos ei huvita tehdä perheelle ruokaa niin sitten syödään eineksiä tai jotain tosi yksinkertaista. Salatteja en harrasta. Lykkään tomaatin, porkkanan ja tai kurkunpätkän lautaselle. Villakoirat ei varpaita pure. Palkkatyön otan tunnollisen rennosti ja työasioita en kotiin tuo. Väsymys ja kapina keksii keinot ja kyseenalaistaa kaavamaiset odotukset. Olen ollut tosi hijainen, kiltti ja tunnollinen tyttö jota on elämä kouluttanut välillä liiankin rankalla kädellä. Voimia Sinulle!

Nan said...

Pellon pientareella: Tunnen, että pakottaminen ei tee hyvää, mutta "normaali" elämä vaatisi sitä - tuntuu melkoiselta ristiriidalta. Se on totta, että minun on vaikea sanoa ei JA vaadin itseltäni liikaa. Olen kuitenkin väsymyksen myötä oppinut hellittämään ja ankaruus on vähentynyt, mikä on iso helpotus. Silti minulla on vielä paaaaljon opittavaa.

Minä olen myös ihminen, jolla menee enemmän aikaa sen miettimiseen, mitä pitäisi tehdä, kuin siihen itse tekemiseen. Se on kurjaa :( Kai siitäkin voi opetella pois, vaikka juuri nyt tuntuukin vaikealta. Nyt olen jotenkin jämähtänyt kaiken tekemisen edessä.

Siivoaminen ei sinällään ole vastenmielistä, mutta inhoan levällään olevien tavaroiden järjestelemistä. Se on kuitenkin askare, joka on pakko tehdä ennen imuroimista, kun en ole onnistunut pitämään järjestystä yllä. Siispä se imuroiminenkin lykkääntyy... ja se on kurjaa ja luo surkeaa oloa. Siistissä viihtyisi paremmin.

Sekin on kyllä tärkeää, että osaisi katsoa ja päättää, mikä on oikeasti oleellista ja mikä ei. Niina kirjoittaakin siitä osuvasti.




Niina: Kiitos! Vinkkisi tuosta oikomisesta kuulostaa hyvältä! Minä olen tainnut olla turhan perusteellinen tekemisissäni, vaikka tosiaan vähemmälläkin pääsisi. Tämä taitaa liittyä perfektionismiini... Väsymyksessä on kyllä se hyvä puoli, että se suorastaan pakottaa priorisoimaan ja oikomaan.

Niinhän se taitaa olla, että me tunnolliset ja kiltit väsymme... Voimia sinullekin!