Tuesday, March 04, 2008

Mihin kuuluisin?

Minua on ahdistanut. Vaikka monia hyviä asioita onkin viime aikoina ollut/tapahtunut, sisälläni on taas tänään kalvanut suuri mihinkään kuulumattomuuden -tunne. Minulla ei ole perhettä, ystäväpiiriä enkä töissäkään koe kuuluvani mihinkään. Vaikka harrastankin, niin en niissäkään piireissä kuulu mihinkään.

Töissä olen vain yksi tuntematon rivityöntekijä, josta voidaan luopua koska tahansa (eipä yksittäisellä työntekijällä nykyään suurta arvoa näytä olevan). En koe tekeväni työtä, jolla olisi merkitystä (aika harvalla työllä taitaa nykyään olla merkitystä). Teen toki ihan hyvää työtä, mutta jokin tyhjyyden tunne siitäkin jää sisääni, varsinkin, kun työ on melko itsenäistä, työkaverit etäisiä ja etenemismahdollisuudet vaikeita.

Ystäväpiiriä minulla ei ole, vaikka joitain ystäviä toki onkin. Minulla ei ole juuri sellaisia ihmisiä, joilla olisi aikaa ja jotka ehdottaisivat minulle jotain tekemistä, illanviettoa, reissaamista tai vastaavaa suurempaa tai pienempää juttua. Voi todennäköisesti laskea yhden käden sormilla minulle tulevat tekemisehdotukset vuodessa. Täytyy tosin myöntää, että olen itse varsin huono ehdottelemaan mitään, vaikka olenkin yrittänyt sitä puolta parantaa. Se on vain ollut kovin vaikeaa... joten ei ihme, että ehdotuksia ei taivaalta satele.

Minulla on ihan mukavia harrastuksia, mutta en niissäkään ole tutustunut keneenkään. Se tuo kieltämättä suurta huonommuuden tunnetta... tosin näyttävät nuo harrastusporukat kyllä olevan varsin hajanaisia eikä siellä kukaan näytä olevan tutustunut keneenkään toiseen. Missähän harrastuksessa tutustuisi oikeasti toisiin ihmisiin?

Perhettä minulla ei ole (jos ei siis vanhempia lasketa mukaan) ja en tiedä tuleeko edes. Parisuhdeasiat ovat olleet minulle jostain syystä haastavia eikä tässä iässä enää juuri tapaa vapaita, mukavia miehiä. Tosin eihän minun pitäisi valittaa, kun minulla on nyt kuitenkin ollut ihminen, jota tapailla, vieläpä oikein mukava ja hyvä ihminen. Tässäkin kuviossa on vain suuria epävarmuustekijöitä, ei niinkään minun puoleltani, mutta toisen... joten en uskalla luottaa siihen, että tämä hyvä olisi pysyvää.

Luin koulukaverit-sivustoon tekemäni kuvauksen itsestäni vuodelta 2004. Masentavaa on se, että se sama kuvaus on edelleen sopiva.

2 comments:

mari said...

Kaverini löysi live-juttelukavereita juteltuaan ensin heidän kanssaan netissä keskustelupalstalla, ystäväni taas tapasi miehensä netin kautta. Ehkä joku keskustelupalsta tms. olisi hyvä paikka viritellä kaverisuhteita? Aluksihan ne olisivat tietysti vain virtuaalisia ja saattavat jäädäkin sille tasolle. Entä jotkut iltaopinnot, joku mukavan rento kielikurssi tai vastaava?

Hankalaa se on minustakin, tavata uusia ystäviä näin aikuisiällä.

Nan said...

Niin, hankalaa on, tosin olen kyllä aktivoitunut viime aikoina ja se on ehkä jopa tuottanut tulostakin. Kunpa nyt vain jaksaisin pysyä aktiivisena, koska kotiin yksin juuttuminen on se pahin vaihtoehto - silloin ei ainakaan mikään muutu ja mitään tapahdu. Jotain iltaopiskelua voisi viimeistään syksyllä kyllä kokeilla...