Friday, March 07, 2008

Odottamisia ja motivaation puutetta

On ollut jotenkin hankala olo. Töissä pitäisi olla ahkera, mutta motivaatio on edelleen hukassa, mikä tarkoittaa armotonta pinnistelyä, jotta saan tehtyä kaiken hyvin ja ajallaan. Minua ei hymyilytä, vaan kävelen käytäviä todennäköisesti aika happaman näköisenä - siitä huolimatta, että yritän tsempata. Jotenkin vain vanne kiristää liikaa päätäni, en jaksaisi keskittyä ja kaipaisin armottomasti lomaa.

Tunnen itseni myös laiskaksi vetelykseksi. En ole viime aikoina oikein jaksanut tarttua pontevasti juuri mihinkään ja asioiden tekeminen tuntuu raskaalta ponnistelulta. Harmittaa oikein se, että aiemmin minulla ollut energia tehdä kaikenlaista tuntuu hiipuneen, ja nyt on jäljellä enää rippeitä, joiden voimilla teen töitä, harrastelen ja suoritan arjen askareita. Haluaisin saada kiinni jostain energian säikeestä, joka auttaisi minua tarttumaan asioihin, joilla on suunta ja jotka voisivat tarjota tulevaisuudessa jotain iloa tai hyötyä edes jollain elämän osa-alueella. Liian monta vuotta on mennyt nyt ihan samaa toistaessa. En halua, että elämäni valuu näin eteenpäin.

Näin yhtenä aamuna koiraa ulkoiluttavan vanhemman naisen. Hän mutisi itsekseen suojatien ylitettyään, että "voi kunpa pääsisi täältä pois" ja huokaisi raskaasti, minkä jälkeen mutina jatkui, mutta en erottanut sanoja enää. Katsahdin koiraa ja naista ja tunsin suurta surua: on oikeasti kamalaa, jos elämä muuttuu sellaiseksi, että kaikki ilo katoaa, elämä tuntuu menneen omalta kohdalta ohi ja muuta vaihtehtoa ei enää ole kuin kuoleman odottaminen. Minä niin kovasti haluan odottaa ensin jotain ihan muuta. Tai oikeastaan en edes halua odotella, vaan toimia itse aktiivisesti niin, että voisin saavuttaa kokemisen arvoisia asioita. En vain oikein tiedä, mihin tarttua. Ajelehtiminen on helpompaa.

2 comments:

ipo said...

Liikuttava tuo nainen koirineen. :(

Mä kyllä ajattelen usein jo nyt, että: kunpa pääsisi pois, kunpa saisi vaan olla rauhassa...

Mahdollisesti voi vielä tulla parempia elämänvaiheita, varmaankin voi, mutta välillä parempaa aikaa ei vaan yksinkertaisesti jaksaisi odotella.

Nan said...

Niin, olihan tuo nainen jotenkin liikuttava, mutta myös valtavan surullinen :(

Tuo poispääsyn kaipuu on varmaan aika yleistä meille oravanpyörässä kirmaaville. En itse haaveile kuoleman tiukasta otteesta, vaan ennemminkin ihan toisenlaisesta elämästä. Sellaisesta, jossa voisi tehdä vain oikeasti kiinnostavia ja merkityksellisiä asioita läheisten seurassa. Elämä vain on paljon karumpaa...

Varmasti meidän kummankin elämässä tulee parempia, tosi hyviäkin vaiheita! Jotenkin pitäisi vain jaksaa olla kärsivällinen ja luottaa siihen, että pienet askeleet lopultakin johtavat johonkin. Toiveikkuus on vaikeaa, mutta mitä sitten olisi, jos sitä ei enää olisi?