Wednesday, March 12, 2008

Kyynärpäitä kehiin!

Lueskelin tänään eräästä lehdestä erään julkisuuden henkilön haastattelua, ja sen myötä sain kiinni ajatuksenhaituvasta liittyen rohkeuteen ja röyhkeyteen. Minultahan on aina uupunut molempia, tosin vähän vaihdellen; röyhkeä en tunnusta monesti olleeni, mutta rohkeuden määrä on vaihdellut kovastikin elämäntilanteesta riippuen.

Jos elämässä haluaa jotain saavuttaa, se taitaa todellakin vaatia paljon aktiivisuutta, rohkeutta sekä hivenen jopa röyhkeyttä. Pitäisi osata ja uskaltaa tyrkyttää itseään eri tilanteisiin ja eri paikkoihin, vaikka se tuntuisikin epämukavalta. Pitäisi myös jutella eri ihmisten kanssa rohkeasti silmiin katsoen, ja tunnistaa tilanteita, joista voisi hyötyä; olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tuurilla voi toki myös edetä pitkälle, mutta useimmiten vaatii paneutumista, aikaa ja vaivaa, jotta saavuttaa jotain.

Tunnustan, että minulla on monessa asiassa käynyt uskomaton tuuri, mutta jotkut asiat olen saavuttanut vain pitkäjänteisellä työllä, asettamalla tavoitteen pitkänkin ajan päähän ja kulkemalla määrätietoisesti tavoitetta kohti. Jostain syystä näyttää nyt siltä, että olen muuttunut jotenkin lyhytjänteisemmäksi ja epävarmemmaksi ja en osaa asettaa tavoitteita enää kuten ennen. Osaksi tämä tietysti johtuu siitä, kun en tiedä, mikä kiinnostaisi ja mitä tavoitella, mutta osaksi kyseessä on otteen kadottaminen. Minä kellun enkä saa mistään otetta.

Vaatisi ponnisteluja lopettaa kelluminen ja tarttua jostain kiinni. Olenko valmis ja riittävän voimissani siihen? Ehkä. Olen kai liikaa odottanut, että se minua kiinnostava asia, "oma juttuni" tulisi aikanaan vastaan, mutta ehkä minun tosiaan pitäisi enemmän etsiä, kurkotella, kurkistella alta ja päältä, ryntäillä johonkin (mahdolliseen) suuntaan, kokeilla ja katsoa. Ehkä ne "omat jutut" eivät tosiaankaan marssi luokseni, vaan niiden löytäminen ja saavuttaminen vaatiikin enemmän työtä kuin olen kuvitellutkaan. Ehkä hyvä tuurini on tuudittanut minut liiaksi siihen uskoon, että vähemmälläkin pääsisi. Eipä taida päästä.

Olisi aina hyvä muistaa jänishousukohtauksen iskiessä, että yleensä pahin asia, joka tilanteessa kuin tilanteessa voi tapahtua, ei ole oikeasti kovinkaan paha asia (eikä se edes todennäköisesti toteudu). Nolottaa voi, ja toiset ihmiset voivat jopa muistaa "mokan" jälkeenpäin, mutta ei se muuta sitä, mikä ihminen pohjimmiltaan on. Pitäisi vain uskoa itseensä ja muistaa, että virheitä sattuu kaikille ja viimeistään aika karistaa terävimmän piston muistoista.

Uskon, että ajatustyöllä voi tehdä itseään rohkeammaksi siten, että uskaltaa eikä takerru liikaa siihen ajatukseen, että "mitähän toisetkin ajattelevat". Tie ei ole omalla kohdallani ollut helppo, mutta kun olen nähnyt tuloksia tiedän sen olevan mahdollinen. Tulokset kannustavat minua vielä rohkeammaksikin. Askeleet tässä - ja monessa muussakin asiassa - ovat vain kovin pieniä. Muutosta ei voi odottaa hetkessä; jos en ole käyttänyt rohkeasti kyynärpäitäni edetessäni kolmeenkymmeneen vuoteen (vaan olen ennemminkin antanut toisille tilaa), niin tuskin se huomenna onnistuu siten, että se tuntuisi luontevalta.

2 comments:

Ines said...

Itselleni on aina ollut myös vierasta sellainen tietty röyhkeys ja usein etenkin työelämässä siihen liittyvä kyynärpäätaktiikka.
Rohkeutta on sentään aiemmin ollut vähän enemmän, mutta sekin on jotenkin käytön puutteessa menettänyt teräänsä. Liekö jotain 3-kympin kriisiin liittyvää, mutta minullakin on nykyään hyvin usein sellainen kelluva ja ajelehtiva olo. Ei ole oikein mitään niin kiintoisaa omaa juttua, jonka eteen olisi valmis taas tekemään enemmän ja kaivamaan sitä rohkeutta naftaliinista. Nuorempana ne omat jutut nousi kuin itsestään esille, mutta nyt tuntuu että mikään ei oikein sen kummemmin sykähdytä.

Nan said...

Kirjoitat tosi osuvasti. Ehkä tuo kelluminen, tavoitteiden puute ja ponnettomuus johtuvat tosiaan iästä... tai sitten masennuksesta tai siitä, että on jotenkin luovuttanut (ikään liittyvä juttu tuokin). Olen tosi yllättynyt, miten vuodet ovat muuttaneet minua tässä.

Vaikea jotenkin käsittää, että kiinnostavia asioita ei muka enää olisi. Kai niitä olisi, jos tekisi jotain toisin elämässään, ponnistelisi?

Olen huomannut, että elämässä menestyy usein sellaiset, jotka käyttävät kyynärpäitään. Pitäisi siis kai opetella itsekin sitä, mutta kuitenkin siten, että siitä ei tule itselleen kovin ikävä olo: minä en todellakaan koe omakseni liiallista itseni tyrkyttämistä, mutta sopivassa määrin tuota olisi hyvä osata...