Kesä on alkanut. Kevään omat projektinikin olen saanut päätökseen ja nyt voin keskittyä vain kesäaikaan, jonka pitäisi suoda minulle paljon mukavaa aikaa itsellenikin. Tuntuu mukavalta. Vaikka viime ajat ovatkin sisältäneetkin aika paljon ahkerointia, minulla on ollut myös todella mukavia tekemisiä; ne lämmittävät sisältä ja hymyilyttävät pirteästi.
En ole ehtinyt kovinkaan paljon lukea kirjoja viime aikoina, mutta viime viikolla luin melko nopeasti koskettavan kirjan "Viikkoja, kuukausia" (Reko ja Tina Lundan). Siinä kerrotaan ajatuksia ja tuntemuksia päiväkirjanomaisesti sekä miehen että vaimon näkökulmasta miehen aivokasvaindiagnoosin jälkeen ja sairauden edetessä. Tuntemukset on kirjoitettu todella rehellisesti ja avoimesti, kirjoituksista heijastuu pelko, avuttomuus, epätoivo, mutta myös toiveikkuus ja toive elämän jatkuvuudesta. Kirja ei jätä epäselväksi sitä, että tuollainen hurjan pelottava diagnoosi vaikuttaa koko perheeseen, joka päivään, tekemisiin ja ajatuksiin. Se on suuri myllerrys, joka on käytävä läpi, koska sairaus ei muuta suo. Julmaa.
Kirjan "hahmot" ovat kuin roolihahmoja (Aki ja Minna), mutta todellisuudessa kyse on kirjoittajien omista kokemuksista ja Reko Lundanin aivokasvaimesta. Kun tietää, että kyse on todellakin oikeasti tapahtuneista asioista, lukiessa ei voi välttyä palan tunteesta kurkussa. Kirja on koskettava ja ajatuksia herättävä paketti aiheesta, joka koskettaa loppujen lopuksi harvaa, mutta on niin iso ja pelottava asia, että useimmat meistä sulkevat tuollaiselta kohtalolta silmänsä. Siksi on hyvä, että kirja herättää.
Suosittelen kirjaa lämpimästi. Sitä voi lukea lyhyissäkin pätkissä ja kiireisempänäkin aikana, koska se ei ole kovin paksu eikä siihen tarvitse syventyä hartaasti keskittyen. Silti se tarjoaa kokoonsa nähden yllättävän paljon asiaa ajateltavaksi.
4 comments:
Olen kuullut tuosta suosittelemastasi kirjasta, ja olen mietiskellyt että se pitäisi kyllä lukea. En yleensä lue mitään vähänkään omaelämäkerrallista, mutta sairaskertomukset kiinnostavat ;). Olen lukenut Doris Lundin kirjan Eric, joka on myös täysin totuuspohjainen. Äiti on kirjoittanut poikansa leukemiasta. Se on yksi koskettavimpia ja järkyttävimpiä kirjoja mitä olen lukenut. Itku pääsi moneen kertaan.
Kiva kuulla että olet nautiskellut elämästä :). Aurinkoista alkanutta viikkoa!
Minäkin luin tuon kirjan ja pidin kovasti. Minulle jäi siitä jostain syystä päällimmäisenä mieleen toiveikas tunne, että kaikesta huolimatta elämä jatkuu ja asiat järjestyvät, ja läheiset selviävät.
-mari
Minusta kirjassa oli osuvinta se, ettei kuolemaa romantisoitu mutta ei toisaalta kauhisteltukaan. Taistelu, usko ja toivo kulkivat kuvauksissa, mutta ne eivät irronneet todellisuudesta.
Toinen mielenkiintoinen seikka kirjassa oli kuvaus siitä, että sairaskin ihminenkin on itsekäs ja voi käyttää saurauttaan itsekkäänä välineenä, ja ettei rakastava puoliso jaksa mitä tahansa, vaan hänelläkin on oikeus itsekkyyteensä ja vaatimuksiinsa.
Kaikkinensa kirja demystifioi.
Olen samaa mieltä kanssanne. Kirjasta jäi (jotenkin yllättäen) kuitenkin aika toiveikas olo, sellainen, että "elämä jatkuu". Kuolemaa oli osattu käsitellä juuri oikein, ei tehty siitä turhan romattista tai "kauheaa". Pelkohan siihen luonnollisesti liittyy, mutta tosiaan todellisuudesta ei irtauduttu.
Minuakin herätteli se asia, että sairas ihminen on usein itsekäs, mutta oivalsin myös, että samalla myös läheisen pitää olla itsekäs ja pitää huolta MYÖS itsestään. Ei lähimmäisen tarvitse joka hetki jaksaa. Saa olla väsynyt ja saa tarvita omaa aikaa.
Hehkuvainen: kiitos kirjavinkistäsi! Kuulostaa rankalta kirjalta, mutta juuri tuollaisia tykkään lukea. Aurinkoista viikon jatkoa sinullekin! :)
Post a Comment