Onnellisuudesta

Edelliseen kirjoitukseeni saamastani kommentista jäin pohtimaan onnellisuutta. Useimpien tavoitteenahan se on, mutta miksi se on niin vaikea saavuttaa? Vastauksia on varmasti monia, mutta jos pohdin asiaa omasta näkökulmastani, niin mieleeni tulee ainakin kaksi syytä: sitä haetaan väärästä paikasta, väärällä tavalla ja onni määritellään usein väärin.

Onneahan ajatellaan usein sellaisena jatkuvana hurmion kaltaisena tilana, mutta oikeastihan sellainen tila ei voi jatkua aina ja koko ajan. Ehkä parempi sana kuvaamaan sitä, mitä yleensä tavoitellaan, on tyytyväisyys. Hetkellisen onnentunteen voi saavuttaa tekemällä jotain tosi hauskaa tai vaikkapa käyttämällä alkoholia, mutta se ei ole kestävää. Yleinen tyytyväisyys ja mielenrauha ovat kuitenkin kantavampia tuntemuksia ja luulen monien tavoittelevan niitä, mutta niihinkin piilee loukku, joka on hyvä tiedostaa ja johon moni lankeaa: tylsistyminen!

Tylsistymisen iskiessä hyvään ja tasapainoiseen elämään ihminen usein näppärästi ryntää ostamaan jotain piristävää tavaraa tai palvelua tai hakee hetken huumaa uudesta ihmisestä. Sama tylsistyminen kuitenkin iskee taas joskus, joten taas täytyy tehdä jotain, ostaa jotain tai etsiä uusi ihminen. Onko onni siis sitä, että etsitään koko ajan uutta, vaihtelua? Ehkäpä se joillekin on sitä, mutta perille he eivät löydä, koska määränpäätäkään ei heillä ole.

Minä arvelen onnen löytyvän omasta itsestään, sisäisesti, mutta vasta sitten, kun perustarpeet on tyydytetty. Jos suoja löytyy, on toimeentuloa tarpeidensa tyydyttämiseksi ja mitään uhkaa ei ole, niin sen jälkeen varsin moni onnellisuuteen liittyvä asia on itsestä kiinni. Ainoana asiana, johon ei itse voi kovinkaan paljon vaikuttaa, on ihmissuhteet, mutta ehkäpä vähemmilläkin ihmissuhteilla voi elää onnellista elämää, jos kaikki muu on suunnilleen kunnossa. Toinen haasteellinen järjestettävä nykyään on toki toimeentulokin.

Ihminen on ahne ja pyrkii koko ajan ahnehtimaan lisää (tavaraa, tilaa, valtaa, mainetta yms. itselleen hyödyllistä), ja se ruokkii tyytymättömyyttä. Koko ajan on tyytymätön olo, kun jotain puuttuu, mutta ongelmana on se, että aina puuttuu jotain. Jos ei oikeasti puuttuisikaan, viimeistään mieli kehittelee jonkin ongelman, joka pitäisi saada ratkaistua, ja sitten, kun ongelma on ratkaistu, vasta SITTEN minä olen onnellinen. Eli en ikinä.

Minä olen opetellut vaientamaan sisäistä ahneuden ääntäni ja olemaan tyytyväinen niihin asioihin, jotka elämässäni ovat oikeasti hyvin. Olen opetellut hyväksymään tiettyjä puutteitani ja nojaamaan vahvuuksiini ja elämäni hyviin puoliin. Ei se ihan helppoa ole ollut ja taipaleeni on vasta alussa, mutta tällainen "pysähtyminen" (kuitenkaan pysähtymättä) tuntuu hyvältä ja helpottavalta. Itsensä kehittäminen on toki palkitsevaa ja sitä kannattaa ehdottomasti harrastaa, mutta sekin voi olla suorittamista suorituksen vuoksi, ulkoisten tekijöiden vuoksi, mikä ei välttämättä motivoi, vaan kuluttaa voimia. Kestävä itsensä kehittäminen itsensä vuoksi (ja sitä kautta muutakin hyödyttäen) on aidosti motivoivaa ja voimia säilyttävää.

Ehkä onnen avaimen löytää sitä kautta, että saavuttaa jonkinlaisen tyytyväisyyden ja mielenrauhan, antaa itsensä tyytyä siihen hyvään, mitä jo on, eikä lähde mukaan kuluttamista ja kertakäyttöisyyttä ihannoivaan oravanpyörään, joka ei ikinä pysähdy. Ei onneaan kannata etsiä loputtomiin, koska tavara on kuitenkin aina tavaraa ja ihmiset ihmisiä: täydellisyyttä ei ole. Jos oppisi olemaan itsensä ja vallitsevien olosuhteiden kanssa, mutta kuitenkin tekemään parhaansa, voisi ehkä saavuttaa sellaisen tyytyväisyyden, jota onnellisuudeksikin voisi kutsua. Ainakin ajoittain.