Niinpä niin. Olen erittäin vakaasti sitä mieltä, että minulle ei sovi kiirehtiminen ja hosuminen, mutta silti, jos kontrollini hetkeksikin heltiää, ajaudun välittömästi tekemään asioita kiihdytetyllä tahdilla. Ja eihän siitä hyvä heilu, minulle nimittäin.
Pyhitin eilisen illan itselleni ja hitaudelle. Laitoin puhelimeni äänettömälle, vilkaisin tiskivuorta mielenkiinnottomasti ja siirryin sohvalle hyvän kirjan ja teekupposen kanssa. Välillä vaihdoin kirjaa, katsoin jonkin TV-ohjelman, kävin laittamassa pyykkikoneen päälle, otin naposteltavaa, soitin puhelun ja keitin teetä. Ja taas vain olin ja möllöttelin. Oli aidosti kivaa.
Se, mikä minua taas kerran hämmästytti oli se, miten paljon mielenkiintoisia ajatuksia minulla on, kun ne vain pääsevät esille kaiken arkikuonan ja -inhotuksen alta! Mietin mukavia, suunnittelin tulevaa ja pohdin kirjojen ja TV-ohjelmien nostattamia ajatuksia. Ajankulusta minulla ei ollut mitään tietoa. Oli vapaa olo.
Ymmärsin myös sen, miten olen taas antanut arjen kaventaa ajatteluani ja oloani. En tosin tiedä, miten voisi pysyä eilisen kaltaisissa vapautuneissa tunnelmissa silloin, kun aikaa oikeasti on vähemmän. Ehkä suomalla tuollaisia hitaita iltoja useammin?
Minulle on jotenkin ominaista tietynlainen hitaus, millä tarkoitan sitä, minkälainen tekemisen tahti on minulle luontaista ja mieluista. Hitaus ei välttämättä tarkoita hidasta lopputulosta, vaan sen verran huolellista ja rauhallisen tahtista tekemistä, että yleensä kerrasta tulee hyvä, tasaisesti, harkitusti mutta varmasti. Nykyaikana ei monessakaan asiassa arvosteta sitä, että ottaa asiat rauhallisesti ja hitaasti, koska pitäisi olla tehokas ja erityisesti näyttää siltä! (Nykyäänhän arvostetaan lähinnä sitä, miltä näyttää eikä sitä mitä oikeasti on.)
Kyllähän sen olen jo monta kertaa töissäkin huomannut, että millaista työskentelytahtia arvostetaan, ja se ei ole se, miten itse työni hoidan. Lopputulos toki miellyttää (ja en tosiaan tarkoita tässä hitaalla varsinaisesti hidasta, vaan ennemminkin rauhallista otetta), mutta se matka sinne päätepisteeseen ei. Pitää näyttää tehokkaalta tekijältä koko ajan, vaikka ei mitään tekisikään ja vaikka tekisikin. Ei saa näyttää vääränlaiselta: vääränlainen persoona, siis.
Mitähän minusta tulisi, jos kaikki päiväni voisin viettää samalla, itselleni luontaisella tahdilla, ja tehdä asioita myös samalla meiningillä? Ajatella sitä ajatuksen juoksun ja luovuuden määrää! Hmm.. ehkä voisin tehdäkin niin riippumatta alituiseen vallitsevasta paineesta olla "tehokas"... tai ainakin yrittää soveltaa sitä parhaani mukaan.
2 comments:
Uskon, että useimmille meistä olisi ominaista tehdä asiat rauhassa ja ajatuksella. Hitaasti tulee tutkitusti parempia tuloksia, kun keskittyy yhteen asiaan kerrallaan. Nykyinen työelämä ei vain suosi sitä. Tosin, tuloksiahan myös paljolti tuijotetaan, eli jos saat itse paremman tuloksen omalla hitaammalla tyylilläsi, miksi et tekisi niin? Tai muutenkin. Ehkä ei ole niin väliä, mitä muut ajattelevat.
Tuo oli jännä, että sanot että hitaus on sinulle ominaista, mutta toisaalta sanot, että jos kontrollisi (miksi pitää kontrolloida?) hellittää, alat tehdä asioita liian nopeasti? Eli toimit ilman kontrollia vastoin luontoasi?
Mistä kiire tulee? Pitäisikö meidän todellakin miettiä, mikä elämässämme on tärkeätä ja sitten miettiä *realistisesti* paljonko mihinkin on aikaa. Tästä(kin) on juttua tuossa kirjassa, josta tänään tein postauksen. Suosittelen sitä sinullekin, luulenpa että meillä on paljon yhteistä... :).
Kuulostaa omituiselta, että tekisin ilman kontrollia vastoin luontoani. Tarkoitan oikeastaan sitä, että oppimani tehokkuus ajaa luontaisen rytmini ohi. Eli kun usein on käytettävissä rajattu aika, niin yritän toimia mahdollisimman tehokkaasti, eli päästä lopputulokseen niin pian kuin kykenen nauttimatta matkasta. Sitten alan helposti hosua ja ahdistun, kun tekeminen "lähtee lapasesta". Saan toki valmista, mutta kiirehtimisestä jää tosi paha olo. En nauti matkasta.
Mukavampaa on, jos keskityn itse tekemiseen (matkaan) enkä lopputulokseen. Valmista tulee silloinkin, mutta silloin olen läsnä hetkessä ja mieleni pysyy rauhallisena, kun sillä ei ole kiire.
Uskon siis, että olen oppinut kiireen ja tehokkuuden siten, että se ei enää palvele hyvinvointiani. En ole nimittäin aina ollut tällainen "tehopakkaus" (hyi, mikä sana).
En kyllä enää välitä siitä, mitä muut ajattelevat, kunhan hoidan oman osuuteni. Se on ollut uupumuksen hyvä puoli.
Kiirehän on ihmisen keksintö, mielestäni sitä ei ole oikeastaan olemassakaan. Sitä joko keksitään tai sitten "vain" eletään hetkessä. Ehdottomasti pitää miettiä, mikä on elämässä tärkeää ja keskittyä siihen.
Mielenkiintoisen kuuloisen kirjan olet löytänyt! Mukavaa, kun kirjoitit ajatuksiasi siitä. Perfektionisti ilmoittautuu! (Täytyy siis tutustua kirjaan.)
Post a Comment