Wednesday, January 27, 2010

Ristiriitainen mieli(puoli)

Tiedän ihmisiä, jotka tekevät velvollisuutensa suuremmin nurisematta. Menevät epämieluisaankin työhön aamulla, hoitavat hommansa, menevät kotiin ja hoitavat kotiaskareet päälle. Harrastuksissa käydään, jos ehditään, ja lomia on tosiaan lähinnä ne naurettavat muutama hassu viikko vuodessa. Ja he eivät valita, vaikka eivät tyytyväisiä olisikaan.

Kai kyse on tietynlaisesta alistumisesta, hyväksymisestä. "Elämä nyt on tällaista ja sitä eletään" -asenteesta. Tai voisikohan kyse olla myös siitä, että heidän odotuksensa eivät ole alun perinkään olleet kovin korkeat? Tai ehkä heillä jo on ne tärkeimmät elämän palapelin palaset kasassa? En tiedä, mutta kadehdin heitä.

Voi kunpa pystyisin hyväksymään vallitsevan olotilan! Ajattelin, että pystyisin melko normaaliin arkeen, kun suunnittelisin tulevaisuudelle jotain odotettavaa ja aikatavoitteita. Ajattelin, että pystyisin toimimaan kilttinä suoritusoravana, kun vain päättäisin, että kesään asti näin. Mutta ei, miksi minulle on suotu kapinallinen mieli? Olen niiiiiin kovin yrittänyt pakottaa itseni alistumaan arkeen, mutta olen epäonnistunut.

Näyttää siltä, että jos mieleni virkistyy hetkeksi, kaikki se nouseva voima kanavoituu kapinoimaan nykyistä elämäntilannettani vastaan. Se on ihan mielettömän hyödytöntä, koska mielen kapina ei hyödytä mitään, se ei muuta ensimmäistäkään vallitsevaa olosuhdetta, vaan uuvuttaa, masentaa ja ahdistaa minut, puhumattakaan siitä, miten sellainen vie kaiken toivon. Hyödytöntä!

Miksi en voisi vain alistua ja hyväksyä, että arkeni nyt vain koostuu työstä, jota inhoan, ja ihan kivoista harrastuksista? Miksi en voisi vain unohtaa hankalat haaveeni ja hyväksyä, että ne eivät kuulu työssäkäyvän ihmisen haavevalikoimaan? Miksi en voi vain hyväksyä sitä, että töissä käyminen tarkoittaa sitä, että elämää ei juuri ole ja se kuuluu asiaan?

Kauheaa, kun en tiedä, toivonko piristymistä vai sängyn pohjalle kampeavaa uupumusta. Molemmat ovat kamalia olotiloja, sekä väsymys että kapinoivan mielen tuoma pohjaton uupumuksen ja toivottomuuden kaivo. Miten voi olla näin ristiriitaista? Ja ennen kaikkea, mistä tulee se valtava voima, joka vaatii itselleni tärkeiden asioiden toteutumista mahdollisimman pian? Se sekoittaa elämäni, enkä halua sitä. Elämässä ei voi saada kaikkea. Kai?

Kesään asti... se ei voi olla niin vaikeaa. Pitää olla kärsivällinen, nauttia talvesta ja keväästä, tulevista kesälomista... On vaikea repiä motivaatiota tästä kesä-ajatuksesta siksikin, kun ei ole mitään takuita siitä, että keksisin (tai saisin toteutettua) syksyksi jotain muutosta. Tai talveksi. Tai ensi vuodeksi. Voihan olla, että kaikki jatkuu juuri näin vielä vuosia eteenpäin.

Mitä ihmettä siis kaipaan? Kaipaan lisää vapaa-aikaa, jotta voisin toteuttaa tiettyjä haaveitani. Haluaisin kivan kodin rauhalliselta paikalta (ei tarvitsisi olla mitään luksustasoa). Haluaisin myös tehdä työkseni jotain sellaista, jossa voisin olla oma itseni, käyttää vahvuuksiani ja jossa voisin tuntea itseni jollain tavalla merkitykselliseksi. Oleminen osa mukavaa työyhteisöä olisi plussaa.

---

Kaiken tämän valituksen jälkeen haluan kyllä myös sanoa, että olen valtavan kiitollinen niistä ihmissuhteista ja harrastuksistani, joita minulla nyt on!

8 comments:

Kovaltsuktsuktsuktsuk said...

Ookko muuten harkinnu, että ihan oikeasti tekisit muutoksen elämässäsi? Mee vaikka puolen vuoden tai vuoden pyöräretkelle. Se ei paljon maksa kun köyhää Aasiaa kiertää.

Toki ponnistaminen uuteen on vaikeaa, koska siihen liittyy niin paljon riskejä ja pelkoja, mutta tapahtuuko lopulta mitään, jos ei uskalla?

Sitä olen miettinyt.

Anonymous said...

Pystytkö lusmuilemaan siellä töissä ollenkaan? Jäämään katsomaan ikkunasta ulos, surffailemaan netissä, pitkittämään kahvitaukoja ja vaikka kampaamaan huolellisesti hiuksia vessassa käynnin yhteydessä?

Ehkä sellaisen tietoinen lisääminen auttaisi tasoittamaan kiukkua, kun ei olisi tunne, että joutuu antamaan itsestään kauheasti johonkin, mikä ei anna itselleen mitään (paitsi rahaa).

Olikohan tämä nyt kunnollinen neuvo...:=)

Hehkuvainen said...

Kysyin kerran viisaalta ystävältäni, että milloin lakkaa sattumasta. Hän vastasi, että sitten kun lakkaa haluamasta sitä mitä ei voi saada. Ja niinhän se vähän on.

Mutta on se niinkin, että vain haaveet vievät ihmistä eteenpäin. Ja tahto muutokseen.

Se, että on tyytyväinen siihen mitä on saanut, ei automaattisesti tarkoita alistumista. Se on uskoakseni jonkinlainen näkökulma-asia. Mutta jos itsensä täytyy pakottaa tyytyväisyyteen, niin silloinhan se on tyytymistä ja alistumista.

Ihannetilannehan olisi, jos saisit itsellesi uskoteltua, että nykytilanne ei ole mitenkään mahdoton, mutta että tulevaisuudessa on luvassa jotain parempaa. Haaveiden pitäisi olla voimavara.

Se auttaa kestämään, että tuntee olevansa jollain tapaa edes jossain se joka hallitsee tilannetta. Ihminen kykenee tekemään puuduttavaakin työtä, jos hänellä on jonkinlainen itsemääräämisen tunne. Toivon, että löydät siis itsellesi paljon sellaisia asioita, joista saat päättää IHAN ITSE. Vaikka vain pieniäkin asioita.

Tsemppiä!

Nan said...

Kovaltjne: Muutoksen tekeminen on vaikeaa silloin, kun se sisältää vaikeita valintoja: jos valitsen yhden hyvän/uuden, joudun luopumaan toisesta hyvästä. Ristiriita raastaa, en pysty valitsemaan! Olet kuitenkin oikeassa siinä, että mitään ei tapahdu, jos ei uskalla. Olen harkinnut pidempää vapaata ja se onkin nyt suunnitelma B. Ulkomaille en taida uskaltaa lähteä, mutta kyllä täällä kotoisessa pohjolassakin tekemistä riittää.



Korianteri: Voin lusmuilla töissä :) Neuvosi on hyvä ja olen hieman tuota yrittänyt toteuttaakin: jos päivän aikana tekee edes vähän jotain "omaa" tai "turhaa", niin se auttaa mielen rauhoittumisessa ja toki virkistää myös kroppaakin. Kaikki vaihtelu on hyvästä!



Hehkuvainen: Ystäväsi on oikeassa. Ongelma on vain se, että jos on pienikin toive haaveen toteutumisesta, niin sitähän pitää yllä. Ei sitä voi vain irrottaa päästä ja heittää pois (eri asia, jos kyse olisi jostain oikeasti täysin mahdottomasta). Haaveet ovat liian vahvoja siihen.

Ja haaveet myös vievät eteenpäin. Tahto muutoksiin kasvaa taas kärsimyksen myötä: kun riittävästi on puristettu, niin siitä puristuksesta haluaa lopulta pois, tavalla tai toisella.

En usko, että ihmistä voi pakottaa tyytyväisyyteen, se tapahtuu vain jos se tapahtuu. Ei tunteitaan vastaan voi oikein taistella ja se on ongelmallista, jos juuri ne vallitsevat tunteet eivät sovi siihen hetkeen, jossa joutuu olemaan. Minä tiedän, että olisin tyytyväisempi nykyhetkeen ja jopa työhönikin, jos tietäisin tulevan tarjoavan parempaa. Mutta näin ei ole, vaan on riski jopa huonompaan. Toki riski on pieni, mutta on kuitenkin.

Hallinnan tunne olisi kyllä tärkeä, mutta tunnen kadottaneeni sitäkin. On voimaton olo, tuntuu, että en voi tehdä mitään. Yritin muutosta töissä, mutta esimies harasi vastaan. Se tie on siis kuljettu. Voin yrittää vaikuttaa pienempiin asioihin, mutta riittääkö se peittämään alleen suuret epäkohdat - se jää nähtäväksi. Kiitos tsempeistä :)

Ipo said...

Grrrh... taas niin tuttua ja niiiiiiiiin ärsyttävää asiaa kirjoitit. Tavallinen ihminen voi valita tuskin mitään elämässään. PITÄÄ vaan tehdä niin kuin kuuluu. Joka päivä, aamusta iltaan. Ja sitten onkin niin väsynyt, että ei edes jaksa ajatella mitään - korkeintaan hiukan kapinoida hiljaa mielessään.

On vaarallista näyttää kapinamieltä ulospäin. Pitäis vaan esittää että kaikki hemmetin tylsät asiat ja voimat loppuun kuluttava elämä = ihanaa.

Tsemppiä ja jaksamista sulle! Jos tietäisin miten tuosta kaikesta voi pelastautua, niin kertoisin heti.

Pellon pientareella said...

Kyllä sisintään kannattaa kuunnella. Jos noin huono olo on, ei se ykskaks paremmaksi muutu. Tiedän nääs ihan kokemuksesta. Enkä toivo sinulle saman tason burnoutia tai uupumusta tai masennusta kuin itselle tuli, kun en vaan uskonut (tai keksinyt muutakaan).

Mulle tuli mieleen, että sulle voisi toimia joku sellainen 10-12 kerran lyhytterapia, sellainen ratkaisukeskeinen tai kognitiivinen vai mitä ne nyt on. Ei sen takia, että olisit mitenkään "sairas" vaan siksi, että sieltä voisi saada jotain apua ja välineitä tilanteen tarkasteluun, katsantotapaan, perfektionismiin. Näitä juttuja nyt seuranneena olen vakuuttunut niistä, menisin itse heti sellaiseen, jos olisi varaa. Enimmät asiat kuitenkin on meidän päässä, esteet ja epävarmuudet. Ja missään kohtalon kirjassa ei lue, että Nan on tuomittu samaan työpaikkaan loppuiäksi, onnettomana. Ei vaan lue, vai?

Pellon pientareella said...

jatkan edelliseen: siis terapiasta työkaluja nimenomaan muutoksen tekemiseen. Että pääsisi alkuun siinä uudessa suunnassa, jota haluaa ja joka oloa parantaisi. Oli se sitten ihan mitä vain.

Nan said...

Ipo: Kiitos! Kai niitäkin ihmisiä on, jotka käyvät yhdentekevässä työssä JA jaksavat vielä elääkin sen lisäksi (iltaisin ja muuten). Jotenkin tunnen itseni huonoksi ja heikoksi, kun en meinaa jaksaa, vaikka ei kai se niinkään ole... Kai väsyäkin saa. Tuo kapinamieli on tosi paha asia, kun toisaalta ei tee hyvää pitää tunteitaan sisällään, mutta kapinatunteet on PAKKO pitää sisällään tai ei hyvä heilu.




Pellon pientareella: On inhottavaa tietää ja tiedostaa, että suunta saattaapi olla nyt varsin huono. Uskon siis uupumisriskini, mutta mutta... Jotain pitäisi muuttaa, mutta liikkumavara juuri tässä hetkessä on pieni ja voimavarat rajalliset. Noiden rajoitusten tietäminen lisää sekin stressiä, jolloin on vielä vähemmän voimia.

Tämä on hankala ja lamaannuttava tilanne, kun tietää, että toimia pitää, mutta keinojen suhteen olen aika jäissä. Pitkälle aikavälille osaan jotain suunnitella, mutta tälle hetkelle se on jotenkin vaikeaa. En halua uupua "lopullisesti", mutta kieltämättä en oikein tiedä, mitä teen, jos pohja alkaa kajastaa liian lähellä.

Minulla on kokemusta tuollaisesta lyhytterapiasta, tosin se on vuosien takaa. Se auttoi silloin niihin elämän solmukohtiin, joten uskoisin tuollaisesta keskusteluavusta olevan apua. Pitäisi vain suunnata yksityiselle ja se maksaa... enkä tiedä kenelle menisin, miten ja minne ja kun tuosta ei tiedä, auttaisiko se loppujen lopuksi - hankalaa. Sinällään vinkkisi on ehdottomasti harkitsemisen arvoinen! Kiitos siis siitä :)

Uskon täysin siihen, että monet ongelmani ovat vain heijastusta rajoituksista päässäni. Jämähtäneistä ajatusmalleista, perfektionismista, liiallisista vaatimuksista jne. Sinne, päähäni siis, pitäisi saada uutta liikettä, tilaa ja rauhaa. Mikään ei tosiaankaan sano, että olen tuomittu tähän nykyiseen tilanteeseen loppuiäkseni, se on totta : (Sen kun vielä muistaisi.)

---

Kiitos teille kommenteistanne ja hyvää viikonloppua! :)