Kiitos Mariia kannustavasta kommentistasi. Yritän tosiaan antaa itselleni aikaa ja lepoa, sekä luottaa siihen, että jonain päivänä kaikki on paremmin. Pitää olla vain kärsivällinen. Ei voi odottaa (kai?) nopeaa parannusta sellaiseen, joka on syntynyt pidemmällä aikavälillä. Kyllä tämä masennus töitä vaatii, että tästä pääsee eroon.
Pelottavaa tässä hetkessä on se, että kun on kuitenkin olemassa myös se vaihtoehto, että tästä ei paranekaan tai tätä ei jaksakaan. Ääni pääni sisällä ei suostu hyväksymään tällaista elämää. Se mieluummin haluaa kuolla kuin elää tätä liian pitkään. Siksi pelkään... ja pelkään muuten tosi paljon! Kauanko jaksan? Entä jos en jaksakaan ja sekoan?
Erityisesti kesä on minulle vaikeaa aikaa. Silloin näkee paljon iloisia ihmisiä, jotka pitävät hauskaa. Silloin tavataan läheisiä ihmisiä ja käydään tapahtumissa. Minulla viikot vain valuvat ohitse, jokaisen viikon ollessa kopio edellisestä. Sisin huutaa elämättömän elämän tuskasta. Välillä raahaan itseni katsomaan elämää, mutta sekin usein vain pahentaa oloa. Ennemmin suljen silmäni kuin muistutan itseäni siitä, että elämääkin voisi olla jos... mitä?
Tänään on helatorstai. En tiedä, mitä "normaalit" ihmiset tekevät tänään, mutta minulle päivä on vain samaa kuin muutkin päivät, jolloin en ole töissä. Teen aamutoimet, tiskaan, pyykkään, lueskelen kirjaa, katson telkkaria, en sano sanaakaan kenellekään... Kuinkahan monta kertaa olen tämänkin päivän elänyt?!
Välillä lähden toki ulos, pois neljän seinän sisältä, mutta aika harva asia enää kodin ulkopuolella tuottaa aitoa iloa. Nautin lenkkeilystä, mutta ei sekään enää takaa hyvää oloa kuten se ennen teki. Kaupungille voin mennä kävelemään, mutta siitäkin saattaa seurata vain ahdistusta, jos on oikein huono päivä. Onhan niitä muitakin asioita, joita joskus teen, mutta en voi välttyä ajatukselta, että miksi niitäkään kannattaa tehdä, kun kaikki tuntuu vain samalta. Ajaa ihan saman asian, jos istuu kotona ja tuijottaa apaattisena eteensä. Yhtä paljon se edistää omaa hyvinvointiani. Siltä ainakin tuntuu, vaikka tiedän, että tässä vaiheessa pitäisi olla vaikka väkisinkin aktiivinen. En vain näe mitään järkeä vastustaa sänkyni ja sohvani kutsua juuri nyt.
Mihin ihmeeseen elämäni on kadonnut?! Ei se voi olla tätä, eihän?!
No comments:
Post a Comment