Olen viime aikoina "päässyt" useampaan kertaa tuijottamaan vikojani silmästä silmään, ja voin sanoa, että nuo hetket ovat olleet vaikeita. Yksin ollessani minun on hyvin helppoa uppoutua omaan yksinäiseen olemiseeni, jolloin en ole mitään kenellekään. On vain minä, ympäröivä todellisuus ja ajatukseni, jotka pyörivät vain osaksi todellisuuden, osaksi tekemieni tulkintojeni ympärillä jättäen paljon asioita ulkopuolelle. Olemiseni on leppoisaa ja turvallista (siis jos ajatukseni niin suovat).
Nyt kun on ollut enemmän seuraa tarjolla, olen kohdannut itsestäni uusia puolia. Jotain ihan ilahduttavaa ja hyvääkin olen itsestäni nähnyt, mutta sieluani karmaisee jotkut "huonot puoleni", vaikka ne eivät sinällään mitään maatajärisyttävän kamalia olisikaan. En vain pysty hyväksymään niitä itsessäni, vaikka ymmärränkin, että osa on ollut vain hetken suunnattomasta väsymyksestä johtuvia, järjettömiä, ajattelemattomia tuhahduksia. Silti en hyväksy niitä; kyllähän minun kai jo pitäisi osata tässä iässä toimia harkitsevammin, nähdä jopa hetkessä edes vilaus suuremmasta kokonaisuudesta ja siitä, haluanko oikeasti toimia "huonosti" (hajottavasti) vai "hyvin" (rakentavasti).
Niinhän se on, että toisten ihmisten avulla oppii itsestään eniten. Toisen ihmisen läsnäolo ikään kuin pakottaa paikalleen jämähtäneet käsitykset itsestään liikkeelle, kyseenalaistaa, herättelee ja vavisuttaa. Omalla kohdallani tuo on ollut nyt hyvä asia, vaikka itseni hyväksyminen tällaisenaan onkin juuri nyt äärimmäisen vaikeaa. En pidä niistä omista vioistani, joita olen saanut nähdä viime aikoina, mutta minun täytyisi nyt vain oppia käsittelemään ne ja ehkä jopa jollain aikavälillä hyväksymään ne.
On kuitenkin onni, että olen saanut nähdä vikojani, koska ehkä minulla on nyt mahdollisuus pienentää niitä siten, että voin elää niiden kanssa, ja jopa päästä joistakin eroon jonain päivänä... niin, ja joidenkin olemassaolo täytyy kai vain hyväksyä. En kuitenkaan halua olla liian ankara itselleni, joten nyt pitäisi saada suunnaton itsekritiikkini ja itseni piiskaaminen kuriin ja lempeämpää suhtautumista tilalle.
Tekee mieli suklaata. Siis todella mieleni hokee suklaasuklaasuklaasuklaa, tänne hetinyt ihana herkullinensamettinensulavainenpehmoinen mieleni rauhoittaja! Mutta ei, Ankaruus nostaa terävän sormensa pystyyn ja murahtaa hampaidensa välistä: eiiii makealle.
Tästä minun on hyvä jatkaa lempeämmän asenteen opettelua itseäni kohtaan ;)
4 comments:
Törmäsin juuri tänään aika epäkiitolliseen piirteeseen itsessäni. Ei se koskaan hauskaa ole, oivallukset itsestä ovat yleensä aika kipeitä. Mutta uskon, että ne kasvattavat, ja siksi ovat hyvästä (vaikka tuntuvat usein pahalta). Asian tiedostaminen on ensimmäinen askel, ja vaikka matka hyväksymiseen on pitkä, se lienee kuitenkin mahdollinen. Tsemppiä!
Niin...eihän kukaan ole täydellinen. Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, lienee niitä elämän vaikeimpia asioita. Ainakin itselleni. Mutta askel kerrallaan. Eipä sitä muutenkaan eteenpäin pääse ;)
Heh, ihana toi lopetus suklaaseen... :)
Mä kuules luulen, ettei sun huonot puolet oo puolikskaan niin huonoja kuin mun huonoimmat!
Niih.
Hehkuvainen: juuh, olen toki iloinen oivalluksistani. Olen vain vieläkin kummissani, että tällainenko minä olenkin... mutta kai se tie hyväksymistä kohti alkaa tästä.
Mariia: Askel kerrallaan, askel kerrallaan... pitäisi kai muistaa, että kun pystyn hyväksymään toisten virheet, niin kai sitten voisi omatkin.
Ipo: Pistetäänkö kisa pystyyn? ;) (Taidan lähiaikoina hemmotella itseäni suklaalla... on se niin hyvää!)
Post a Comment