Mietiskelin aamulla kuuden aikaan (kun uni katosi ja siten aikaakin oli mainiosti) sitä, että missä ja miten minä olen tutustunut uusiin ihmisiin siten, että ne suhteet ovat jääneet edes joksikin aikaa pysyviksi. Tulos oli toisaalta aika karu.
Minä en ole tutustunut yhteenkään tuttavaani/ystävääni jonkin harrastuksen tai opiskelujen kautta sen jälkeen, kun yläasteelle menin. Erääseen poikaystävääni tutustuin opiskellessani, mutta hän onkin ainoa poikkeus (yksi poikkeus sallittakoon). Muut ystäväni/tuttuni olen tavannut jonkun toisen ihmisen kautta tai sitten netin avulla.
En siis ymmärrä sitä, kun sanotaan, että ystäviä saa harrastusten kautta. Minä olen harrastanut hyvinkin montaa eri harrastetta, mutta eipä ole onnistunut, joten en enää edes kuvittele harrastamista keinoksi löytää ystäviä. Vai onko olemassa harrastuksia, joissa oikeasti syntyy tutustumiseen johtavaa kanssakäymistä? Olisin kiinnostunut kuulemaan. Omat, vahvasti naisporukoissa tapahtuvat harrasteet eivät sellaisia nimittäin ole. En ole niissä huomannut juuri muidenkaan tutustuvan toisiin, joten vika ei ole pelkästään minussa. Ongelma taitaa olla se, että harrasteeni ovat enimmäkseen sellaisia, joissa tehdään asioita yksin ryhmässä siten, että luontevaa kanssakäymistä ei synny.
Toisaalta vikaa on myös minussa. Minä en osaa ryhmässä (esim. jossain harrastuksessa) lähestyä ihmisiä enkä keksiä riittävän nopeasti jotain näppärää sanottavaa, mistä minulle tulee osaamaton ja kömpelö olo, mikä tyrmää vähäisenkin haluni yrittää osaksi ryhmää. Sitten kun ryhmän ulkopuolisen osa alkaa kehittyä, sitä kierrettä on enää vaikea katkaista, jolloin on helpompaa vain nauttia omasta seurastaan.
En toki aina ole jäänyt ulkopuoliseksi, mutta varsin usein tuollasia ikäviä kokemuksia on tullut vastaan. Lisävaikeutena minulla on ollut mielekkäiden sosiaalisten harrastusten löytäminen, joten ehkä pärjäisin paremmin, jos olisin aidosti tosi innostunut aiheesta, mutta liian usein olen vain laimealla mielenkiinnolla kokeillut jotain, mikä tappaa innostuksen enempään sosiaalisuuteenkaan.
Olisi mielenkiintoista tyrmätä käsitykseni siitä, että harrastuksista ei voi löytää ystäviä/tuttavia, ihan senkin vuoksi, että ymmärtäisin, miksi monet tarjoavat harrastuksia lääkkeeksi yksinäisyyteen (siis ystävien löytämiseksi). En vain tiedä, miten sen voisi tehdä.
9 comments:
Tuossa on kyllä perää. Riippuu varmasti sekä harrastuksesta että harrastajasta, että kuinka sieltä niitä ystäviä löytyy vai löytyykö.
Itse harrastelen lähinnä yksilölajeja (toisin sanoen nyhjään kotona), mutta se ainoa sosiaalisempi ja ryhmäharrastukseksi laskettava puuha (eli renessanssitanssit) on tuonut minulle paljon ystäviä. Ryhmä on iso, enkä kaikkien kanssa ole samalla tapaa tullut tutuksi, mutta jostain syystä sieltä on valikoitunut joitain tyyppejä, joiden kanssa olen ystävystynyt oikein hyvin. Ehkä se oli magiaa :).
On hyvä muistaa ensiksikin se, että ihminen on perusitsekäs ja toiseksi se, että olemme tavattoman sosiaalinen ja siksi hierarkioita luova laji. Kun nämä tosiasiat vielä kehystää nykykulttuurilla, joka luo satunnaisuutta, ohimeneviä ihmissuhteita ja korostaa instant-kokemuksia, on helppo ymmärtää, että maanhiljaisten on vaikea saada jalansijaa sosiaalisissa yhteisöissä.
Ihminen sosialisoi ennen kaikkea itseään varten. Jos seura on näennäisesti tylsää, siirrytään helposti eteenpäin, jotta saataisiin enemmän virikkeitä. Tai jos seura ei pysty tukemaan omaa asemaa sosiaalisessa oksistossa, niin silloinkin saattaa olla paikallaan tehdä harppaus.
Aikaisemmin tylsäksi leimattu voi toki muuttua mielenkiintoiseksi päästessään esimerkiksi julkisuuteen. Näinköhän olisi rouva Dahlman tulisesti rakastunut Räikkösen Kimiin, jos tämä olisi ollut vain tavallinen amispoika? Kummasti raha, asema ja julkisuus vetoavat.
Ei kai tuollaiseen tilanteeseen auta muu kuin yrittää löytää ne kärsivälliset, joilla on kyky ja taito odottaa ja tulkita pientä. Harva ihminen kuitenkaan on loppujen lopuksi tylsä, vaikka pinta siltä vaikuttaisikin. Kaikki eivät vain avaa tai viesti itseään.
Mä taas olen huomannut, että mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vaikeenpaa on luoda jotakin pysyvää tuolla saralla. Nuorena löysi jostakin ystäviä, mutta en mäkään ole minkään harrastuksen myötä heitä löytänyt.
Entä toinen heitto, että voisi löytää miesystävän harrstuksen parista. Enpä ole siinäkään onnistunut yhtään sen paremmin.
"Entä toinen heitto, että voisi löytää miesystävän harrstuksen parista. Enpä ole siinäkään onnistunut yhtään sen paremmin."
Se on niin tuurista kiinni. Harrastusporukka on aina rajallinen. Kokeile netistä. Menkää johonkin hotspot-paikkaan, asettakaa läppärit vastakkain kuin nenät ikään ja chattailkaa.
Noin minä olen tehnyt monen monta kertaa eikä koskaan ole tärpännyt, mutta tapa on hyvä. Näkee toisen, voi kommunikoida mutta ei tarvitse puhua.
Itse listasin harrastukset siihen, jonka kautta voi loytaa ystavia, mutta en varsinaisesti usko tuohon.
Salilta olen kerran tavannut mukavan miekkosen. Tuli baarissa juttelemaan ja siita olisi ehka voinut tulla ystavyytta (oli varattu) ellei kuvioihin olisi tullut ikava pitka kesatauko. Tosin ei mulle ole jaany kavereita kaukis ja kiekkoajoilta, ja niissa sentaan hikoiltiin jaalla kolme kertaa viikossa 8 kk:n ajan. Tai no on yks kaveri, mutta se ei ollu meidan naisten joukkueen jasen (mies).
Kuvittelisin, etta ihmisten taytyisi olla ensinnakin suunnilleen samanikaisia (toki poikkeuksiakin on) ja olla aidosti kiinnostunut harrastuksesta eika vain olla kokeilemassa sita. Ja tarpeeksi kiinnostavan harrastuksen loytaminen on todella vaikeaa, etenkin jos se on sidottu johonkin tiettyyn kellonaikaan. Luultavasti vie myos pitkan aikaa ennen kuin harrastuksen kautta ystavystyy.
Riippuu aika paljon myos ihmisesta itsestaan. Itse en kovin helposti ystavysty. Toiset taas tuntuvat keraavan ystavia (tai "ystavia") ymparilleen kuin sienia sateella meni he minne tahansa.
Muistuipa mieleeni yhden brittiläisen opettajani kommentti. Hänen suomalainen vaimonsa kävi työväenopiston kursseilla ja kun miehensä tiedusteli häneltä, että joko olet tutustunut uusiin ihmisiin, vastasi vaimo, että miten niin, oppimassahan minä siellä käyn enkä ihmisiin tutustumassa:). Opettajamme oli sitä mieltä, että tämä on hyvin suomalainen ilmiö, siis tämä vapaaehtoisilla iltakursseilla totisina, ei sosiaalisina puurtaminen. Mene ja tiedä.
-mari
Hehkuvainen: ehkä se on magiaa :) tai ehkä olet vain osannut valita harrastuksesi hyvin, siis siten, että siellä on saman henkisiä ihmisiä kuin sinä, joten tutustuminenkin on helpompaa. Renessanssitanssit kuulostavat kyllä hauskoilta :)
A: todellakin totta tuo, että meidän maanhiljaisten on vaikea saada jalansijaa sosiaalisissa yhteisöissä. Eikä minua se oikeastaan niin harmitakaan, kun olen kokemuksesta huomannut, että kyllä niitä itsellekin sopivia ihmissuhteita löytyy - harvoin, mutta löytyy kuitenkin. Niitä harvoja sitten osaakin Arvostaa.
Harva on tosiaan oikeasti tylsä, mutta moni meistä viestii ulospäin toooosi varovaisesti. Nykyajan kärsimättömyyteen ja heti-tänne-kaikki-mielihyvä -kulttuuriin ei sovi kärsivällisyys ja hidas tutustuminen.
Yvioon: joo, ei näin "vanhemmiten" enää juuri pysyviä ystävyyssuhteita saa rakennettua. Liikaa "kiireitä", kai.
Päivänsäde: ihmisestähän tuo on tosi paljon kiinni, toiset ystävystyvät helposti ja toiset eivät. Harrastuksissakin vaaditaan pitkäjänteisyyttä, jotta toisiin tutustuu: harvemmin alkeiskurssilla vielä saa toisiin riittävää kontaktia ja vasta myöhemmillä kursseilla voi olla vasta niitä samoin harrastuksesta innostuneita. Lisäksi tietysti vaikuttavat juuri ikä ja elämäntilanne...
Mari: hyvin mielenkiintoinen kommentti! Tuossa on varmasti perääkin, että suomalaiset ennemmin pakertavat hiljaisina harrasteen eli sen itse tekemisen parissa ja monissa muissa maissa harrastetaan nimenomaan harrastuksen sosiaalisen ulottuvuuden vuoksi. Jos tuo on se harrastamiskulttuuri tässä maassa, niin eihän sitä muuta mikään! Harvinaisia siis taitavat olla nuo kahden samanhenkisen kohtaamiset harrastuksissa.
Olen viimeiset pari vuotta ollut aktiivinen työväenopistossa kävijä (kielet, kuvataide) sekä mukana urheiluseurassa. Aloitin molemmat harrastukset kiinnostuksella itse asiaan, mutta taka-ajatuksena oli naisystävän löytyminen. Opistolla lähes kaikki opiskelijat ovat naisia ja urheiluseurassanikin puolet. Voin kuitenkin todeta, että en ole osannut kehenkään naiseen sellaista kontaktia ottaa, että voisi ajatella lähempää tuttavuutta. Olen kyllä saanut paljon irti harrastuksista sinänsä, joten en kadu mukaan menemistä. Mutta tuntuu hassulta kun standardivastauksena usein kuulee sanottavan, että vastakkaisen sukupuolen seuraa löytyisi uusien harrastusten kautta. Tanssi lienee ainoa harrastus, jossa tällaista enemmän voisi kuvitella tapahtuvan.
Niin, omituistahan se on, että kehoitetaan harrastamaan, jotta kavereita saisi. Johtuukohan sitten suomalaisuudesta vai mistä, mutta juuri tuo kontaktin ottaminen/saaminen on kyllä mahdottoman vaikeaa, kun täällä usein harrastetaan harrastuksen vuoksi, ei seuran.
Tanssi voi olla parempi tapa löytää seuraa, mutta en ole siitäkään enää varma. Monet tuntuvat tanssivan nimenomaan tanssin vuoksi ja seuran vonkaamista voidaan katsoa pahalla.
Post a Comment