Olen viime päivät pyöritellyt mielessäni "omana itsenä olemista". Mitähän se mahtaa tarkoittaa? Vaikka olen pohtinut asiaa paljon ja paljon, en ole silti saanut jäsenneltyä mieleni sopukoista tulevia ajatuksia selkeästi. Tiedän vain kaipaavani suunnattomasti vapautumista ja "itseäni". Minä en millään jaksa aina esittää ja teeskennellä maailman tavallisinta peruskansalaista, pitää kaikki tyytyväisinä ja itseni harmittomana ja näkymättömänä. Silti, ei asia ole missään määrin niin yksinkertainen kuin miltä se kuulostaa.
Minä jaksan enimmäkseen esittää töissä sitä mitä pitääkin, tehdä työni pikkumyyrän tavoin pala kerrallaan ja esittää harmitonta. Olen ihan sujut asian kanssa. Muun ajan kanssa ongelmaa voikin sitten ilmetä, jos ja kun en jaksa pitää harmitonta kulissiani yllä ja pitää muut tyytyväisenä tekemällä asiat niin kuin "ne pitää tehdä" kuuntelematta sisintäni.
Minä haluan tehdä omat valintani siitä huolimatta, että ne eivät menisikään ihan oppikirjan mukaan. Minä haluan olla läheisteni seurassa minä, vähemmän harmaa kivikasvo ja enemmän reipas ja jopa hullutteleva minä. En täysin tiedä, mikä minut on puristanut elämään niin asioita sisään sulkevasti, kuin joidenkin odotusten mukaan. Hyväksymättömyyden pelko? Todennäköisesti. On vain turhan kuluttavaa esittää jotain, jotta tulisi hyväksytyksi.
Minä tunnen, kuinka sisälläni jokin pyristelee vapaaksi niin, että puristaa ja myllertää. Haluan niin kovin olla minä, mutta en tiedä tiedänkö, mikä se "minä" on. Odotanko sen olevan jotain ihan muuta kuin mitä se onkaan? Kuvittelenko olevani jotain, mitä oikeastaan haluaisin olla? Mikä osa minusta on oikeaa minää ja mikä toiveita, odotuksia, vastauksia vaatimuksiin? En tiedä. Haluan vain tuntea olevani vapaasti minä ja haluan tulla hyväksytyksi sellaisenaan. Kuulostaa vaikealta.
Täytyy pohtia aihetta joskus myöhemmin lisää.
11 comments:
Tiukkaa pohdintaa jälleen kerran.
En tiedä tietääkö kukaan koskaan tarkasti mikä on se oma "minä". Paljon helpompaa on tietää mikä EI ole sitä. Lähde siitä liikkeelle. Tiedät jo, ettet jaksaisi aina olla se kiltti ja myötäilevä ja hymyilevä huomaamaton otus. Siis luovu siitä pikku hiljaa.
Eipähän se helppoa ole, ei tosiaan! Kun johonkin sisuksiin se on koodattu, koko oleminen. Sitä joutuu oikein aktiivisesti pinnistelemään ettei sorru vanhaan kaavaan. Mutta askel askeleelta se onnistuu, ja tiedän että olet sitä jo tehnytkin. Siksi tiedän että pystyt kyllä siihen :).
Tärkeintä on kuunnella itseään. Sitten kun kuulee, voi harjoitella uskomaan itseään. Sitten voi harjoitella toimimaan.
Useat ihmiset etsivät itseään varmasti koko elämänsä. Eikä siinä ole mitään pahaa, että matkan varrella esiin pulpahtelee asioita, jotka eivät ole "sinua", ominta itseäsi. Anna pulpahdella vaan. Ala alkukantaiseksi.
Usko siihen, että sisimpäsi kyllä paljastaa todellisen luonteensa kun vain lakkaat rajoittamasta sitä.
Tsemppiä toivottaa nimimerkki "samassa veneessä" :).
Kiitos kannustuksestasi :) Tuo asioiden poisrajaaminen on kyllä moneen asiaan hyvä menetelmä. Se selkeyttää ja karsii vaihtoehtoja. Taidankin lähteä siitä liikkeelle.
On vaikeaa luopua sellaisesta osasta minää, joka on muodostunut vuosikymmenien aikana, mutta toisaalta pystyn näkemään edistymiseni: se on ollut hidasta, mutta sitä on kuitenkin ollut! Ilahduttavaa. Tuntuu vain hyvin hyvin vaikealta kestää ihmisten reaktiot siihen, jos sanon tiukasti jotain vastaan. Sekä oma mieleni että toisen reaktiot tuntuvat oikein huutavan sitä, että en ole oikeutettu tunteisiini ja mielipiteisiini.
Minä taidan olla siinä vaiheessa, että kuulen jo itsäni, mutta en usko enkä varsinkaan osaa toimia. Pitää kai vain olla kärsivällinen ja luottaa siihen, että ajan myötä löydän paremman tavan olla itseni kanssa. Saahan se itsensä etsiminen tosiaan jatkua koko ikänsä - olisihan se oikeastaan huolestuttavaa, jos kokisi nyt jo löytäneensä itsensä ja olevansa jotenkin "valmis". :)
Ryhdy pornotähdeksi. Kisko housut kinttuun silloin tällöin kaupungilla. Kun rupeat riittävän erilaiseksi, ei sinun enää tarvitse pelätä erilaisuuden leimaa. Siitä se vapaus alkaa.
Miten sitä oppisi oikeasti kuulemaan itseään? Minä painiskelen jatkuvasti oman minuuteni kanssa. Tai siis sen faktan kanssa, etten tiedä kuka minä olen.
Jossain vaiheessa tavoittelin jotain ihan erilaista minuutta, kuvittelin että se minä sisälläni on aivan erilainen kuin ulos näkyvä minä. Nyt olen vähitellen ymmärtänyt, että tässä ulospäin näkyvässä on paljonkin sitä mitä sisälläkin..
Olisikohan tuota voinut enää tuon sekavammin kirjoittaa?
Oman minuutensa kanssa painiminen on tosi raskasta.
Ymmärrän, mitä tarkoitat. Oikeastaan pelottavaa tuo kirjoittamasi... koska minä niin kovasti uskon, että minä sisälläni on erilainen kuin ulos näkyvä minä (siis se, miten muut minut tulkitsevat). Pelottaa, jos olenkin väärässä.
Kyllä siinä ulospäin näkyvässä minässä toki on paljon sitä sisäistäkin, mutta kuinka paljon? Koen sisälläni niin kovasti olevani tietynlainen, voinkohan olla väärässä? Haluaisin vapauttaa todellisen minäni, mutta minua pelottaa, että se onkin vain jokin toive tai kuvitelma siitä, mitä haluaisin olla. Eli ei todellisuutta. Vaikeaa!
Oletteko koskaan törmänneet peilin edessä tunteeseen, että peilistä näkyvä ihminen ei olekaan "minä".
Kärsin tuosta tunteesta ja jonkinlaisesta irrallisesta olosta pitkään. Sitten tapahtumat elämässäni saivat uusia käänteitä, jouduin tekemään radikaaleja päätöksiä ja muutoksia. Yhtäkkiä, hiukan toivuttuani järkytyksestä, peilistä alkoi näkyä tutumman näköinen ihminen. Ikäänkuin henkinen ja fyysinen olemus olisivat lyöneet kättä. Monia muitakin ongelmia, mm. pelkoja, oli kadonnut tai heikentynyt huomattavasti.
Tuo irrallisuuden tunne oli ehkä mielen keino ilmoittaa, että elän elämää, johon en sovi. Olin itse luonut häkin, jossa kärsin.
Mielenkiintoinen ajatus. Minulla on nimittäin ollut tuollaisia oloja, olen katsonut peilikuvaani ja ihmetellyt, että kuka tuo on, en tunne häntä, ainakaan täysin.
Se elämä, johon lapsuudesta lähtien urautuu lapsuuden kodin elämän myötä, ei tosiaan välttämättä ole se "oma juttu". Ehkä juuri sen oman suunnan löytämiseksi ne kriisit ovat tärkeitä, ilman niitä ei ehkä löytyisi riittävää rohkeutta irrottautua vanhasta ja hypätä uuteen.
Minulla on todellakin ollut olo, että olen jotenkin irrallinen ja elän jossain omituisessa häkissä, jossa en viihdy. Siksi minulla nyt tuleekin valtavia vapautumisen tarpeita, koska en enää jaksa elää elämää, jossa en "saa" olla oma itseni. Kriiseily on vain vaikeaa eikä sen oman suunnan keksiminen ole mitenkään helppoa, mutta lopputulos voi olla hyvinkin palkitseva.
Mielenkiintoisen ajatuksen heitit pohdittavakseni ja mukava kuulla, että sinä olet löytänyt itseäsi ja itsesi näköisen elämän.
Tuon vapautumisen tunteen myötä opin hyväksymään muutoksen välttämättömyyden. Aiemmin ajattelin, että minulla on tällainen elämä, olen sen tällaiseksi järjestänyt ja minun täytyy vain olla onnellinen. Nyt ymmärrän, että ei ole häpeä vaihtaa suuntaa, tehdä takinkääntö tai luopua jostakin mielipiteestä, jonka on havainnut vääräksi. Se on sopeutumista ympäristön ja oman minän muutoksiin, osin myös henkisen kasvun väistämätöntä seurausta.
Tällä hetkellä tunnen olevani onnellinen, mutta silti istun silloin tällöin yksin ja mietiskelen, saanko tehdä joka päivä sellaisia asioita, jotka tekevät oloni hyväksi ja ehjäksi. Niin kauan kuin löydän kaikista päivistä enemmän hyvää kuin huonoa, kaikki on hyvin. Jos huonoja asioita alkaa ilmaantua liiaksi, täytyy ryhtyä pohtimaan mikä kaipaa muutosta - ympäristö, ajatelutapa, oma mieli..
Kiitos nan mielenkiintoisista teksteistä.
Mariiamuru: kiitos mielenkiintoisista kommenteistasi. Tuo on hyvin sanottu, että niin kauan kuin päivistä löytyy enemmän hyvää kuin huonoa, niin kaikki on hyvin.
Nykyään korostetaan liikaa suorittamista ja kiirettä, jolloin hetkeksi paikalleen pysähtyminen ja oman elämän, ajatusten ja tunteiden pohtiminen jää vähemmälle. Silloin voi helposti jopa ajautua elämään (suorittamaan) sellaista elämää, jossa ei viihdy.
Minä aiemmin ajattelin, että elämäni pitäisi olla samanlainen, oppikirjan mukainen kuin muilla näyttäisi olevan. Nyt tiedän, että niin ei tarvitse olla, vaikka ehkä jotkut ihmiset elämässäni saattaisivat siihen suuntaan odotuksillaan painostaakin. Minähän omaa elämääni johdan ja valintani teen.
Minäkin luulin, että pitäisi tyytyä, opetella olemaan onnellinen. Osittain tuossa on perää, nimittäin monet asiat tuntuvat ja näyttävät toki paremmilta, kun muuttaa omaa suhtautumistaan, mutta erityisesti muutoksien kautta voi ja saa muuttaa suuntaansa. Eikä sen muutoksen loppujen lopuksi tarvitse olla suuri, kun se voi vaikuttaa jo merkittävästi omaan hyvinvointiin. Omalla asenteellaan ja ajattelutavallaankin voi vaikuttaa niin paljoon.
Kiitos ajatuksistasi ja hyvää kesän jatkoa :)
"Minähän omaa elämääni johdan ja valintani teen."
Aivan oikein. Aina täytyisi pitää mielessä, että "Minä itse olen oman elämäni päähenkilö", ei kukaan muu.
Hyvää kesää sinullekin nan.
Käsittämätöntä, miten tuollainen asia voikin joskus unohtua...
Kiitos! :)
Post a Comment