Energiaa ja työturhautumista

Piristyminen on kiva asia. On mukavaa, kun jaksaa tehdä asioita, on kiinnostavia mietinnän kohteita ja energiaa riittää... mutta entä sitten, kun arkipäivään kuuluu monta tuntia, jolloin energiaansa ja tarmoansa ei pääse purkamaan?

Minua turhauttaa. Työmääräni ei vastaa työtuntejani (eli työtä on toisinaan liian vähän) ja osa työstä on sellaista, että apinakin tekisi sitä banaanipalkalla. Siinä onkin sitten mukava pursuta energiaa ja tarmoa tehdä vaikka mitä :( Potkisinko esineitä, vääntelisinkö naamaa, päästäisinkö omituisia ääniä?

Lisäksi minulle tulee äärimmäisen huono omatunto, jos valitan vähääkään työelämään liittyen, kun minunhan pitäisi olla kiitollisuudesta pyöreä ja soikea, kun minulla on työ (tai siis toimeentulo). Olenkin kiitollinen, mutta välillä en voi olla uhraamatta ajatusta sille, miten minä elämäni tunteja käytän. Olisi oikeasti mukavaa kokea tekevänsä sellaista työtä, mikä sopisi minulle, millä olisi merkitystä ja jonka tuloksen jotenkin havaitsisi. Sen sijaan katselen mielenkiintoisimpien töiden valumista sosiaalisesti taitavammille, kaveerauksen osaaville ihmisille ja koen naamani vääntelyn olevan päivän suurin anti ja saavutus. Turhauttaa.

Piristyminen ja/tai turhautuminen on tuonut tullessaan myös sen, että sanaisen arkun avautumisen kontrollointi on heikentynyt, toisin sanoen suustani pomppii erilaisia otuksia ilman, että välttämättä ehdin puuttua asioiden kulkuun. Työelämässä on kuitenkin äärimmäisen tärkeää punnita jokainen sanansa viimeisen päälle tarkkaan, ennen kuin mitään menee möläyttämään. Jokainen sanottu sana näyttää nimittäin punovan sosiaaliseen verkkoon lisää säikeitä, joista on jatkossa joko haittaa tai hyötyä. Hys, kannattaa olla siis hiljaa ja sanoa vain harkittuja asioita ja ennen kaikkea sellaisia, joiden tietää olevan jo etukäteen hyväksyttyjä. Hys.

On vaikea keksiä, miten töissä voisi purkaa intoaan ja tarmoaan, kun sitä ei töihin saa purettua. Koko ongelmani tuntuu lähinnä vain omituiselta.