Friday, May 18, 2007

Taitaa olla perjantai-ilta... ja valitusta

Tuntuu, että aina vain valitan. Kirjoitan tänne kurjasta elämästäni ja valitan myös pääni sisällä. En vain niin todellakaan tahdo tällaista elämää, ja ne ajatukset pyörivät päässäni ison osan ajasta. On ihan hyödytöntä miettiä tällaisia masennuksen tuottamia toivottomia ajatuksia, mutta miten tuon pään sisäisen loputtoman rallin saisi taukoamaan edes hetkeksi?

Pitäisi yrittää ajatella positiivisemmin, joten kokeillaan. Tässä on lista nyt mieleen tulevista tämän hetken positiivisista asioista:

- Perjantai-ilta (voittaa maanantai-aamun)
- Kaunis ilma (istun kyllä sisällä...)
- Olen fyysisesti terve
- Väsyttää (ehkä nukahdan aikaisin)
- Minulla on suklaata

Onpas vaikeaa. No, onhan tuossa jo jotain. Nyt voikin sitten siirtyä taas valittamiseen. On kamalan kuumakin, kun aurinko on paistanut sisälle. Olisi mukavaa keksiä jotain asuntoa viilentämään, mutta en ole oikein keksinyt mitään.

Onneksi nyt on oikeastaan edes pikkaisen parempi olo. Olen viime päivät niin kovasti toivonut, että lakkaisin olemasta olemassa, mutta juuri nyt en jaksa ajatella edes sitä. Surettaa silti se, että tämä perjantai-ilta on taaaas samanlainen kuin suurin osa. Kuinka mukavaa olisi pitkästä aikaa viettää hauskaa iltaa. Koskahan minulla muuten on viimeksi ollut oikein hauskaa?

No, onhan kirjan lukeminen ihan mukavaa. Väsyttääkin sen verran, että on melkein mukavaa vain levätä. Parempi kai siis vain keskittyä kirjaan loppuillan ja toivottavasti nukahtaa aikaisin. Huomenna on lauantai, jonka olen elänyt ennenkin.

2 comments:

Anonymous said...

Yritin eilen kommentoida, mutta jostain syystä blogisi ei huolinut kommenttiani, vaikka kuinka yritin...

Kovin tutunoloisia ovat nuo edellisen postauksen ajatuksesi. Omalta kohdaltani on hiljalleen helpottanut, mutta ei sitä muutosta huomannut silloin, kun se alkoi tapahtua. Toipuminen on niin ärsyttävän hidasta. Sitä haluaisi kaiken tässä, heti ja nyt. Pitäisi osata antaa itsellensä aikaa ja olla armollisempi itseään kohtaan, mutta se on niin vaikeaa.

Askel kerrallaan. Minä uskon siihen, että sinunkin olosi alkaa helpottumaan ja tulee parempia päiviä. Nyt et siihen varmaankaan osaa uskoa ja pelkäät, ettei toipumista tapahdu. Samoin pelkäsin minäkin.

Itse en osannut pakottaa itseäni positiivisiin ajatuksiin, kun epätoivo riepoi minua niin kovasti. Päätin antaa kaiken vyöryä ylitse ja hiljalleen alkoi elämänlaatu parantua. Kaikella lienee aikansa ja paikkansa.

Paljon voimia sinulle!

Nan said...

Hei Tess, ja kiitos kommentistasi ja kannustuksestasi!

Olen itse alkanut kopioimaan kirjoittamiani tekstejäni ennen kuin lähetän niitä mihinkään (tänne tai kommentteja toisten blogeihin). On jokusen kerran nimittäin tekstit kadonneet bittiavaruuteen...

Mukavaa kuulla, että sinulla helpottaa jo. Tieto toisten toipumisesta tuo toivoa omaankin tilanteeseen, ja en tosiaan kenellekään soisi tätä masennuksen tuomaa kärsimystä.

Uskon itsekin, että ei sitä itse varmaan alkuun näe, kun toipumista alkaa tapahtua. Onhan minulla ollut jokunen ihan hyvä päivä välissä, mutta niiden jälkeiset romahdukset ovat olleet karmeita. Pelkään niitä todella, mutta toisinaan olen miettinyt, että ehkä mieli vain haluaa puhdistua moskasta... kun antaa sen pahan tulla (eikä yritä rajoittaa sitä liikaa), niin sen jälkeen on taas aikaa ja tilaa paremmalle päivälle. Ehkä jossain vaiheessa mielialan vaihtelut alkavat tasoittua, kun olen käsitellyt tarvittavia asioita riittävästi. Näin toivon.

Harjoittelen kärsivällisyyttä... ja se on vaikeaa. Yritän kuitenkin pitää toivosta kiinni.

Paljon voimia myös sinulle Tess!